Kadonneen rotkon metsästäjät eli etsimässä sitä jotakin

• 

  Metsästäjä ja…

• 

  … toinen metsästäjä

Veri vetäisi maailmalle, mutta kun ei voi, niin vuoristossa olevat rotkot ovat ihan hyviä korvikkeita. Olin kuullut, että Palea Roumatassa olisi kaksikin rotkoa; Vavuleedon ja Trahiinu. Niinpä eräänä kauniina päivänä pöräytimme Maaritin kanssa autolla Palea Roumatan keskustaan ja viereisestä kahvilasta kysäisimme ohjeita rotkoihin menosta. Avuliaat paikalliset kertoivatkin, että vuoden 2018 tulvat olivat tuhonneet Trahiinun rotkon todella huonokuntoiseksi, sekä kertoivat Vavuleedon rotkonkin olevan hankala kulkuinen ja vain hyvillä kengillä. (Tietenkin kaikki minun netistä löytämäni tiedot olivat ennen tulvaa ja ne väittivät rotkon olevan helppokulkuinen. Hyvät kengät meillä oli, tietenkin.) Kysyttyäni, miten rotkoon pääsee, eräs heistä viittoili yhteen suuntaan ja selitti, että rotkon alkuun kannattaa ajaa autolla.

• 

  Keskustassa on muistomerkkejä

Sivuhuomautuksena täytyy tässä sanoa, että jos kreetalainen antaa ympäripyöreitä ja ylimalkaisia ohjeita, niin kyllä minun mieheni ne ymmärtää, mutta jostakin syystä minä en. Toisaalta minun ohjeita eivät paikalliset ymmärrä – ei edes mieheni, vaikka ne ovat minusta niin yksityiskohtaisia ja tarkkoja.

Lähdimme seuraamaan saamiamme ohjeita. Jo muutaman sadan metrin päässä tie haarautui kolmeen eri suuntaan, asia mitä ei ollut kerrottu ohjeita annettaessa. Valitsisimme vasemman puoleisen tien, koska meistä se näytti siltä, että se voisi viedä jonnekin rotkoon. Ei vienyt. Löysimme oliiviöljytehtaan. Onneksi siellä oli työntekijöitä, vaikka nyt ei olekkaan oliivinpoiminta-aika. ”Yksinkertaista” tuumasi työntekijä ”Ajatte tästä siihen keskusaukiolle ja siitä vasemmalle.” Onneksi siinä vaiheessa tajusin kysyä, että minne päin sen jälkeen. ”Suoraan” oli vastaus. ”Siellä on tienviittoja” hän tuumasi vielä.

Pyöräytimme siis jo tutun keskusaukion kautta samaiselle tielle mitä olimme menneet jo aikaisemminkin. Kolmen tien haarassa valitsimme sen, mikä meistä näytti menevän ”suoraan”. Asiasta emme tietenkään voineet olla varmoja, koska täällä eivät tiet ole suoria edes risteyksessä. Jatkoimme päättäväisinä ja ihmettelimme, että missä niitä tienviitoja on. Muita tienviittoja matkalla oli, mutta ei Vavuleedonin, joskin kun tarpeeksi pitkälle ajoimme, niin vihdoin ja viimein sieltä tupsahtikin kyltti Vavuleedon 1km. Olimme onnesta pyörtyä.

Kun olimme nähneet vielä toisenkin kyltin tiellä, Vavuleedon 400m, saavuimme muutaman talon kohdalle mihin tie päättyi. Talojen lisäksi siinä oli myös taverna, joka oli koronakesän kunniaksi kiinni pölyisine ikkunoineen. Omenapuita ja viiniköynnöksiä oli pihan tuntumassa ja pieni musta rakki meitä räksyttämässä.

Lähdimme kulkemaan pihasta alkanutta polkua pitkin ja muutaman sadan metrin päässä näimme vanhan kirkon. Siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, täällä on kirkkoja joka paikassa ja useat ovat vielä vanhoja. Paljastui kuitenkin, että tämä kirkko oli Venetsialaiselta ajalta 1300-luvulta. Sisällä oli upeita seinämaalauksia vuodelta 1461.

• 

• 

• 

• 

• 

Aikamme ihailtuamme kirkkoa ja sen yhteydessä olevaa suurempaa ja uudempaa kirkkoa aloimme etsiä tietä rotkoon. Kierrettyämme kirkkoa ympäröivän hautausmaan tajusimme sen himputin rotkon olevan taas kadoksissa. Palailimme hitaasti takaisin päin ja näimme pudotuksen rotkoon, mutta emme sitä, mistä sinne pääsisi. Palattuamme taloille asti takaisin huomasimme toisen polun pellon laidassa ja päätimme seurata sitä. Siinä kuin kirkolle vievä polku oli rempseän näkyvä, oli tämä paljon vaatimattomampi ja meni omenapuiden ja (mahdollisesti) persikkapuiden vierestä, kunnes viimein avautui rotkoon vieväksi reitiksi. Meinasimme taasen pyörtyä onnesta.

• 

• 

• 

  Heti ensimmäisellä taukopaikalla joimme kahvit. Oli ollut tarpeeksi rankkaa tähän asti.

Ensimmäisen taukopaikan jälkeen polku kävi pikkuhiljaa aina vain vaikeammaksi. Matkalla näkyi monta rikkoutunutta puusiltaa, joiden yli ei voinut missään tapauksessa mennä.

• 

• 

Rotkon pohja oli hämyinen ja viileä. Ei ollut muuta kuin vain meidän hengitys hypellessämme kiviltä kiville jatkaessamme matkaa aina vain syvemmälle rotkoon.

Noin tunnin taivaltamisen jälkeen rotkon seinät alkoivat madaltua. Vavuleedonin rotko on vain noin 3km, eli kääpiö verrattuna esimerkiksi kuuluisaan Samarian rotkoon. Yhtäkkiä Maarit huomasi kaukaisuudessa kuorma-auton. Nousimme rotkon madaltuneesta uomasta ja löysimme rotkon vierustaa menevän soratien, jota lähdimme kulkemaan. Matkalla näimme ¨paikallisen kaatopaikan”. Näky sai meidät sekä surullisiksi, että vihaisiksi.

Muutaman minuutin päästä saavuimme asfaltoidulle tielle ja tajusimme saapuneemme takaisin Palea Roumata -kylään.

• 

• 

  Vanhan oliivipuun sisältä

• 

• 

Levähdettyämme hetken ja juotuamme toiset kahvit, päätimme lähteä etsimään Venetsialaiselta ajalta olevaa Renierin huvilaa. Osoittautui, että sekin oli kadoksissa. Aikamme etsiskeltyä löysimme henkilön, jolta kysyä. Tässä vaiheessa oli nimittäin jo siestan aika, eikä muutenkin vähäisistä ihmisistä näkynyt sitäkään.

• 

  Löysimme tämänkin, Venetsialaiselta ajalta olevan Renieriksen huvilan.

Palatessamme takaisin päin, huomasimme pienen paikallisen kahvilan eli kafenion. Päätimme nauttia siinä kahvit, ennen kuin lähtisimme vaeltamaan autolle päin. Kahvilan edustalla oli oudon näköinen puu. Kahvilan omistaja rouva tiesi sen kertoa olevan tuodun Kyprokselta ja olevan jokin pähkinäpuu. Myöhemmin Maarit löysi, että kyseessä oli pekaaninpähkinäpuu. Kahvia juodessa rouva kertoili lapsistaan ja kyseli myös meidän lapset, ammatit ja kansallisuudet.

• 

  Kaksi pöytää oli ulkona, sisällä muutama lisää.

Kahvien jälkeen kävelimme aikaisemmin ajamaamme tietä pitkin takaisin autolle ja suunnittelimme, miten tehdä yhdistysläiseten kanssa retki; huono jalkaisille kävely tiellä ja ripeä kinttuisimmille paluu rotkon kautta. Oli tyytyväinen olo, olin löytänyt sen jonkin.

Koko retki kesti noin kuusi tuntia yhteensä, kun laskee mukaan matkat Palea Roumataan ja takaisin. Kunhan veri alkaa taasen vetämään luon katseeni ylös päin. Vuorossa olisi Psiloritis ja siellä oleva Timios Stavros.

Mutta toisaalta, mistäpä sitä tietää mihin sitä päätyy.

Kuvat ja kirjoitus Minna Pirilä