Unelmiaan pitää pyrkiä toteuttaamaan, aina tietenkin mahdollisuuksien mukaan ja luomalla mahdollisuuksia niitä toteuttaa. Minun kauan toteuttamaton toiveeni oli päästä kävelemään Samarian rotko uudelleen. Edellisestä kerrasta ei ollutkaan kuin 31 vuotta. Kesätyöni on ollut erittäin hyvä hidaste tämän unelman toteuttamisessa, mutta nyt tänä vuonna kaikki on toisin. Kun vielä Päkä ilmoittautui halukkaaksi lähteä mukaan, järjestimme kyydit, niin Omalokseen Ksyloskalokseen, mistä rotko alkaa, kuin Sougia, minne päätimme mennä laivalla Agia Roumelista. minne rotko päättyy.
Tiistaiaamuna lähdimme matkaan Päkän autolla jo kello seitsemän aikaan. Matka Omalokseen kesti noin tunnin, tehtyämme vaadittavat tankkaukset ja kevennykset. Ennen rotkoon menoa teimme myös alkulämmittelyt ja -venyttelyt.
Alkulämmittelyä. Naurettava hattu, mutta toimi hyvin auringonsuojana.
Kuinka sitä voikin näyttää hassulta aamutuimaan, mutta lopussa kiitos seisoo. Reissu on aika rankka jaloille ja seuraavaana päivänä oli monta uutta ja tuttuakin lihasta kipeänä.
Tästä se lähti. Viimeinen pikainen epäily….sitten menoksi.
Aamuauer etelään päin. 
Vuoret herättävät syvän kunnioituksen tunteen.
Alussa ensimmäiset kolme ja puoli kilometriä ovat pelkkää laskeutumista. Isommat kivet ovat liukkaita ja pienemmät pyörähtelevät helposti kengän alla. Suosittelen kunnon kenkiä. Lenkkaritkin ovat huono valinta. Meillä oli myös tukena kepit. Helpottavat huomattavasti tasapainoa.
Reppuun olin pakannut tietenkin uikkarit, Agia Roumelissa piti päästä uimaan. Myöskin apteekkipuolen tavaraa meillä oli, ideal-siteitä, kipulääkettä ja laastareita. Vesipullo on ehdoton. Rotkossa on vesipisteitä, missä virtaa saaren varmaankin paras ja maukkain vesi. Lähteistä voikin täyttää vettä aina tarvittaessa. Itse join noin viisilitraa yhteensä koko matkalla. (Vessojakin sieltä löytyy aika tiheään, onneksi). Lämpötila oli ”virallisesti” +34 astetta, mutta rotkoa pitkin etelästä tuleva tuuli sai sen vaikuttamaan paljon kuumemmalta. Matkamuonana minulla oli näkkäriä, Päkällä banaania, suolattuja manteleita ja olimme ostaneet muutaman aamupalapatukan. Voi sanoa, ettemme paljoa syöneet, mutta nestettä sitäkin enemmän.
Uupuneille tai loukkaantuneille löytyy apua näistä.
Rotko ei ole ihan herkkähermoisille. Paikoitellen, vaitenkin puolenmatkan jälkeen, on kylttejä misää varoitellaan putoavista kivistä ja kehoitetaan etenemään nopeasti. Olin ehtinyt juuri ajatella, että ne ovat vaan lähinnä turvallisuuden maksimoimiseksi, ettei niitä kiviä sieltä varmaan koskaan tipu, kun kuulimme oudon rätättätä-äänen ja näimme edessämme putoavien kivien poksahtelevan polkumme reunamille. Odotimme hetken, että se loppui ja sitten jatkoimme matkaa. Jalka nousi kumman keveästi ja todella nopeasti olimme ohittaneet kohdan. Toiset eivät ole koskaan kokeneet putoavia kivenlohkareita, vaikka ovat kulkeneet useamman kerran rotkon, eli harvinaista se on, joskin näköjään mahdollista.
Loppuosassa, ennen kuin rotko laajenee päättyäkseen, seinämät lähenevät toisiaan ja ovat todella korkeita. Tarvitseeko näitä kuvia edes kommentoida?
Paikoitellen on siltojakin.
Kun vihdoin ja viimein tulee näkyviin kyltti, missä kerrotaan rotkon loppuvan, on olo aivan mahtava. Rotkon loputtua on vielä vähän matkaa käveltävänä, ennen kuin saapuu Agia Roumelin kylään. Meidän ensimmäinen tehtävä oli päästä uimaan. Hikisten vaatteitten vaihtaminen uikkareihin tuntui tarpeettoman hankalata, mutta hei, jos olet kävellyt Samarian rotkon, niin periksi et anna. Reppuun on hyvä laittaa sandaalit (enpä ollut ajatellut), koska ranta on kivinen ja paljaisiin jalkapohjiin polttava. Pulahdus veteen oli taasen yksi huippu nautinto, aaahhhh.
Laiva odotti jo valmiina. Uimaranta edempänä.
Uinnin jälkeen söimme tavernassa, joka oli vastapäätä meidän laivaa. Emme enää halunneet kävellä yhtään ylimääräistä askelta. En tiedä oliko ruoka todella niin mauksta, vai oliko meillä niin mieletön nälkä, mutta kaikki meni ja jälkkäriksi ostettiin vielä tuutit.
Laivamatka Agia Roumelista Sougiaan. Silmä lepäsi siellä jossakin kaukana.
Automatka Sougiasta takaisin kotia kesti vähän yli tunnin, minkä me nuokuimme heti alkumetreiltä. Olo ei ollut kuin kissalla, joka söi sen hiiren, vaan kuin hiiren, joka sai syötyä sen kissan.
Miksi kirjoitin tämän tänne yhdistyksen blogiin, vaikka yhdistys ei tätä reissua tehnytkään? Suunnitelmissa se oli ja suunnitelmissa se on ensi kesällekin, jos tilanne sen sallii silloin. Mutta kun en tiedä, mikä on taasen terveys ja jalkojen kunto, lähdin jo tänä vuonna. Ensi vuonna voin sitten mennä vaikka helpomman reitin kautta. Toisaalta kun paukapäisyys on pysyvää, niin eiköhän se pidä taasen kävellä läpi.
Teksti Minna
Kuvat Päkä ja Minna
HANIAN SUOMALAISET ry. 
Hieno juttu kiitos siitä. Olen ollut kuskina mutta haluan myös itse kokea tuon saman joskus… terv. Jorma