Kun toiveet toteutuu vol. 2 Psiloritis. Trilogian loppu.

Jo tuolla Vavuleedonin rotkoa etsiessämme taisin mainita, että haluaisin käydä Kreetan korkeimmalla kohdalla. Ideani saikin kannatusta Päkältä, Maaritilta ja yllättäen Maretelta. Myös Retystä Armi ilmoitti halukkuutensa lähteä. Niinpä perjantaina 16.10 starttasin aamulla klo 8.00, ensin bensa-asemalle tankkaamaan ja renkaiden ilmanpaineet tarkastamaan, sitten Maarit kyytiin ja seuraavaksi Päkä tienposkesta. Maretten kotia saimme hetken etsiä, kun Google kartta näytti hiukan väärään. Matkalla juttelimme niitä näitä ja yhtäkkiä huomasimme, että meidän kaikkien miehet (Maaritilla ei tällaista hidastetta ole, niin hän voi olla vähän rauhallisempi) olivat olleet vastaan tai vähintäänkin kummissaan meidän ideastamme. Mietin hiukan mielessäni, mihinkä olin alkamassa.

Matka kesti kiemuroineen Mygeros majalle vähän yli kolme tuntia. Pysähdyimme matkalla Livadian kylässä ja kävimme ostoksilla ja varmuuden vuoksi vessassa, mikä oli hyvä, sillä vaikka Mygeros majalla on vessat, olivat ne niin siivottomassa kunnossa, ettei niihin ollut paljon menemistä.

Alku ei näytä niin pahalta, täytyy myöntää kun kuvaa katsoo. Lähdimme siis suhteellisen reippaalla mielellä kulkemaan polkua ylös päin. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan kauaa, kun aloin tajuta, että ehkä matka ei olekkaan mikään leppoisa kävelyreissu. Nousu seuraa nousua, eikä tasaista kulkua ole juuri ollenkaan. Polku oli alussa erittäin selkeä, eikä siinä olevat kivet olleet liukkaita, kuten Samarian rotkossa.

Ensimmäinen luovuttaja oli Marette. Vannotimme menemään varovasti takaisin, olihan hän seurueemme nuorin. Puolitoista tuntia kiivettyämme myös Armi päätti palata takaisin. Siinä paikkeilla kysyimme vastaan tulevita vaeltajilta, kuinka kaukana huippu on. Vaeltajien ajan käsitys on mitä ihmeellisin. Joko he eivät tiedä kellosta mitään, tai he olivat tosi hyvä kuntoisia ja todellakin vedättivät matkan maksimissaan puolessa tunnissa. Me kyllä luulemme, että valehtelivat vaan ihan pokkana.

Välillä matkalla tuuli kovastikin. Ilmaa sai haukkoa sisään. Mutta ylös päin me vain jatkettiin. Puolen välin jälkeen etenemien tuntui minusta tosi rankalta. Jalat alkoivat tuntua painavilta puupölkyiltä ja vuoren rinne vaan jyrkkeni. Mietin kun fysioterapeuttini oli edellisenä päivänä kertonut matkan olevan helppo. (Myöhemmin paljastui, että hän oli tarkottanut, ettei polku kulje minkään jyrkän rotkon reunalla, eli jos kaatuu, niin ehkä ei pääse hengestään. Jalat tai kädet voi tietenkin mennä poikki helpostikin.)

Päkä kulki ensimmäisenä. Jaksaa, jaksaa, jaksaa… huusi hän aina kun huomasi, että olin pysähtynyt läähättämään. Mieli teki iskeä hanskat naulaan, mutta kun sisu ei antanut periksi. Maarit kulki minun perässä kertoen kaiken sortin juttuja. Ihmettelin miten hän sen tekikin. Minä säästin kaiken hapen kiipeämiseen. Se hyvä puoli hänen rupattelustaan oli, että piti ajatuksen poissa, ainakin hetkellisesti, armoa kirkuvista lihaksistani. Nyt täytyy tunnustaa, etten kyllä enää muista yhtään mistä hän puhui. Ihmettelin ideaani lähteä tänne: Miksi ihminen haluaa rääkätä tällä tavalla itseään? Minulla on liikaa vuosia ja liikaa kiloja, mutta ei nähtävästi tarpeeksi järkeä. Matkaa jatkettiin aina vaan. Loppu matkassa aloin laskemaan askeliani, kaksikymmentä askelta ja lisä huohotus, sitten seuraavat kaksikymmentä askelta ja niin edelleen.

Kun sain Timios Stavroksen näkyviin olin valmis jo ryömimään viimeisen nousun, niin heikolta tuntuivat jalat. Mutta, mutta, – osaanko kuvata tunnetta kun vihdoinkin saavutin Psiloritiksen laen? Mielessäni pompin tasajalkaa ja heitin voltteja, todellisuudessa jaksoin vaan seistä. Tuokaa vaikka kymmenen kasvomaskia, voin vetää ne kaikki yhdellä kertaa naamalle, pitää niitä vaikka viikon yötä päivää, eikä tunnu missään enää tämän jälkeen.

Vähän aikaa ihailtuamme maisemia istahdimme syömään eväitä. Matkalla olimme juoneet useampaankin otteeseen ja pariin kertaan söimme suolaista, saadaksemme arvot tasapainoon. Näkkileipä oli taas kerran tosi maukasta. Tässä vaiheessa kukin vuorollaan tunnusti aikoneensa luopua kiipeämisestä siinä puolimatkan korvilla.

Laella on Timios Stavros kirkko. Se on rakennettu mitata tyyliin.

Aikamme levähdettyämme päätimme lähteä takaisin alas. Paikoitellen huippasi hiukan päätä, kun se polku, joka tullessa oli niin jyrkkä nousu olikin nyt julmettu lasku. Päkään oli iskenyt jokin juoksutauti ja hän painatti edellä menemään, nyt siis alas päin. Muutamassa kohtaa kivet pyörähtelivät jalkojemme alla ja saimme olla tosi varovaisia. Mietin, että jos edes venäyttäisin nilkkani, niin alas kulku olisi täysi mahdottomuus. Mikä pahinta en jaksaisi kuulla ukkoni nalkutusta siitä, että emme varo tarpeeksi, olemme täysin hulluja, kun teemme tällaista jne.

Mygeroksen maja tuli näkyviin suhteellisen nopeasti, mutta sitten seurasi outo ilmiö. Vaikka kuinka laskeuduimme alas päin ja sitten nostimme katseemme maasta, maja ei ollut lähestynyt yhtään. Kuorossa ihmettelimme asiaa, kun porhalsimme Päkän johdolla alas. Rukoilin, että polveni kestävät tämän rääkin. Meidät valtasi jokin vimma ja laskeuduimme alas pitämättä taukoja. Kun vihdoin ja viimein saavuimme autolle, oli ensimmäinen tekomme vaihtaa kengät. Oli nautinnollista vetää sandaalit jalkaan. Huomasin kasvojeni olevan hienojakoisen pölyn peitossa. Mietin paljonkohan siitä oli kulkeutunut keuhkoihini.

Reissun päätteeksi olimme nälkäisiä ja ajoimme Retyyn ja söimme HYVIN. Otimme huolella talteen kaikki kalorit, mitä mahdollisesti olimme menettäneet vuorenrinteellä. Kun vihdoin ja viimein pääsin kotiin ja sänkyyn, vietyäni ensin toiset kotia, oli kello jo 10.30. Unta ei tarvinnut houkutella.

Kiitokset kaikille matkatovereilleni, myös heille, jotka eivät tulleet ylös asti, mutta eritoten Maaritille ja Päkälle. Ilman heitä en olisi missään tapauksessa onnistunut. Sen tajusin tuolla vuorilla rehkiessäni, että monet muutkin jutut, mitä olemme saaneet aikaiseksi yhdistyksessä, ovat alkaneet siitä, että yksi on saanut idean ja sanonut sen ääneen ja toiset ovat siitä saaneet intoa alkaa tekemään. Muutamia hienoja suuria juttujamme olivat esim Suomi satavuotta juhlat ja Tarinoita Paratiisista -kirjamme. Sitä en tietenkään sano, että se aina olisi kuin leikkiä vaan, välillä menee sukset ristiin ja tulee väärinkäsityksiä. Kaikesta hyvästä on aina kuitenkin maksettava jotakin. Ensimmäinen askel on aukaista suunsa ja alkaa puhumaan – sillä lailla toiveet toteutuvat.

Teksti Minna

One response to “Kun toiveet toteutuu vol. 2 Psiloritis. Trilogian loppu.

  1. Kertakaikkiansa mahtavaa!!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s