Vaikka korona on estänyt monia yhdistyksen tapaamisia ja projekteja, ehdimme kuitenkin tavata muutaman kerran syksyllä, kun tilanne oli rauhallisempi.
Musiikki-ilta Minnan kotona.
Melkein enkelit -kuoro ei lopettanut koskaan harjoituksiaan, korkeintaan ne olivat verkossa. Mutta tuska päästä esiintymään oli jo huipussa siinä vaiheessa kun tapasimme Minnan kotona, ulkona tietenkin, 29.9.2021. Melkein enkelit tekivät itse ruuat tarjolle ja juotavaakin oli. Samalla he keräsivät muutaman euron matkakassaansa. Kuoro esitti kolme laulua: Me tou Magiou tis Mirodies (Pentozali), Sininen ja valkoinen, sekä Sinä tunteeni täytät. Välillä oli yhteislaulua ja loppupuolella oli karaokea. Illan trubaduurina toimi tietenkin Jussis, melkein Melkein enkeli hänkin. Ilta oli kaikkiaan onnistunut ja oltiin (melkein) kuin ennen.
Pnevmatikakiksen viinitila sijaitsee Drapaniaksen kylässä Kissamoksen lähettyvillä. Matkaan lähdimme kahdella autolla. Alkuun viinitilan poika piti meille ohjatun kierroksen viinikellareista alkaen perehdyttäen meidät viininteon salaisuuksiin. Myöhemmin viinit maistuivat, mutta painikkeeksi oli vain kreetalaista korppua. Maisemat viininmaistohuoneesta olivat kauniit.
Pnevmatikaki Winery
Me oltiin kaikki ahkeria oppilaita. Tässä kuuntelee Marianne viinisäiliön vieressä.
Viinitilalta menimme syömään läheiseen tavernaan ja jatkoimme yhdessäoloa nauttien paikallisia herkkuja ja jutellen.
Retki Palaia Roumataan
Palaia Roumata ei ole mikään uusi tuttavuus tässä blogissa. Edellinen tarina siitä löytyy tästä. Olimme kuulleet, että siellä on aktiivinen naisten osuuskunta ”Arhondissa”. Osuuskunta toimii kylän vanhassa koulussa. Lähinnä meitä kiinnostivat heidän kangaspuut. Me emme pelkästään saaneet tietoa kangaspuista, vaan myös siitä, miten silkkitoukkien kotelosta saadaan lankaa ja miten sitä työstetään.
Kun olimme aikamme ihailleet käsitöitä ja tehneet maistajaisia ja ostoksia osuuskunnan myymälässä, päädyimme syömään läheiseen tavernaan. Koska oli kastanja-aika parhaimmillaan, söimme kastanja-stifadoa, mikä oli taivaallista.
Nyt lockdownin aikana sitä tulee mietittyä kaiken muun muassa myös sitä, mistä jää paitsi kun liikkumista rajoitetaan. Itse olen koittanut olla positiivinen ja miettinyt mitä kaikkea mukavaa sitä ehti tehdä ennen kiristyneitä rajoituksia ja mitä kaikkea niiden JÄLKEEN voimme taas yhdessä kokea. Yksi jo kauan yhdistyksemme hallituksessa suunniteltu retki saatiin onneksi toteutettua ennen lockdownia ja pääsimme vihdoin kävelemään läpi Mesklassa sijaitsevan Sarakina-rotkon. Retki oli suunnitteilla jo viime vuodelle, mutta talven sateet olivat saaneet sen verran tuhoja aikaan, että patikointi päätettiin siirtää hamaan tulevaisuuteen.
Kirkon pihalla on hyvin parkkitilaa ja tästä on vain muutama sata metriä rotkon alkuun.
Tällä kertaa edes edeltävän viikon rankkasateet eivät meitä estäneet ja perjantaina 30.10. kokoonnuimme Mesklassa valmiina reippailuun.
Tältä kyltiltä lähdetään alas oikealla ja jatketaan joenuomaa pitkin. Vasemmalle kääntyy kävelytie, jota pitkin pääsee rotkon yläpäähän.
Itse rotko-osuus oli lyhyt, mutta paikoittain todella kaunis ja maaginen. Vehreän alun jälkeen tulimme nopeasti kallioiselle ja kiviselle osuudelle, jonka ylittämiseen tarvittiin jo vähän enemmän tasapainoilua. Perslihakset taas olivat koetuksella rotkon loppunousun korkeissa portaissa.
Rotkon tällä osuudella piti katsoa tarkkaan mihin jalkansa, ja keppinsä, laittaa
”Tässäkö tää nyt oli?” kuului monen meistä suusta kun nousimme takaisin kunnon tielle. Tämähän oli vasta lämmittely, eikö vaan. Puolen tunnin rotko-osuus ei meille tietenkään riittänyt ja niinpä jatkoimme tietä pitkin, jonnekin. Luotimme, että pääsemme jossain vaiheessa kääntymään takaisin Mesklaan. Onneksi joukostamme löytyi kokeneempi kartanlukija jonka johdolla olimme ns. kartalla ja pääsimme onnellisesti takaisin aloituspaikkaan reilun viiden kilometrin kävelyn jälkeen.
Maisemat olivat paikoin hengästyttävän hienot ja niistä pystyi hyvin nauttimaan koska itse kävelyyn ei vaativamman rotko-osuuden jälkeen tarvinnut enää niinkään keskittyä. Tie oli leveä ja hyvä kulkea, seura ja jutut mitä parhaimpia. Osassa meistä tosin heräsi pieni kivenkerääjä ja ainakin Eijan ja Mariannen pihalta tai puutarhasta saattaa nykyään löytyä tuliaisia rotkosta…
Tähän suunniteltiin laitettavan kunnon jouluvalot Hanian suomalaiset ry:n sponsoroimana
Päätimme ihanan vaellusretken Halaris-tavernan terassille, jossa nautimme maittavan lounaan ja virkistäviä juomia. Kiitos seurasta kaikille ja toivottavasti saamme lisää jäseniä mukaan kun taas seuraavan kerran pääsemme retkeilemään yhdessä!
Jo tuolla Vavuleedonin rotkoa etsiessämme taisin mainita, että haluaisin käydä Kreetan korkeimmalla kohdalla. Ideani saikin kannatusta Päkältä, Maaritilta ja yllättäen Maretelta. Myös Retystä Armi ilmoitti halukkuutensa lähteä. Niinpä perjantaina 16.10 starttasin aamulla klo 8.00, ensin bensa-asemalle tankkaamaan ja renkaiden ilmanpaineet tarkastamaan, sitten Maarit kyytiin ja seuraavaksi Päkä tienposkesta. Maretten kotia saimme hetken etsiä, kun Google kartta näytti hiukan väärään. Matkalla juttelimme niitä näitä ja yhtäkkiä huomasimme, että meidän kaikkien miehet (Maaritilla ei tällaista hidastetta ole, niin hän voi olla vähän rauhallisempi) olivat olleet vastaan tai vähintäänkin kummissaan meidän ideastamme. Mietin hiukan mielessäni, mihinkä olin alkamassa.
Matka kesti kiemuroineen Mygeros majalle vähän yli kolme tuntia. Pysähdyimme matkalla Livadian kylässä ja kävimme ostoksilla ja varmuuden vuoksi vessassa, mikä oli hyvä, sillä vaikka Mygeros majalla on vessat, olivat ne niin siivottomassa kunnossa, ettei niihin ollut paljon menemistä.
Polku Psiloritikselle alkaa. Kuva Päkä
Alku ei näytä niin pahalta, täytyy myöntää kun kuvaa katsoo. Lähdimme siis suhteellisen reippaalla mielellä kulkemaan polkua ylös päin. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan kauaa, kun aloin tajuta, että ehkä matka ei olekkaan mikään leppoisa kävelyreissu. Nousu seuraa nousua, eikä tasaista kulkua ole juuri ollenkaan. Polku oli alussa erittäin selkeä, eikä siinä olevat kivet olleet liukkaita, kuten Samarian rotkossa.
Polku alkumatkasta on selkeä ja helppo. Armi kiipeää. Kuva Päkä.
Ensimmäinen luovuttaja oli Marette. Vannotimme menemään varovasti takaisin, olihan hän seurueemme nuorin. Puolitoista tuntia kiivettyämme myös Armi päätti palata takaisin. Siinä paikkeilla kysyimme vastaan tulevita vaeltajilta, kuinka kaukana huippu on. Vaeltajien ajan käsitys on mitä ihmeellisin. Joko he eivät tiedä kellosta mitään, tai he olivat tosi hyvä kuntoisia ja todellakin vedättivät matkan maksimissaan puolessa tunnissa. Me kyllä luulemme, että valehtelivat vaan ihan pokkana.
Välillä matkalla tuuli kovastikin. Ilmaa sai haukkoa sisään. Mutta ylös päin me vain jatkettiin. Puolen välin jälkeen etenemien tuntui minusta tosi rankalta. Jalat alkoivat tuntua painavilta puupölkyiltä ja vuoren rinne vaan jyrkkeni. Mietin kun fysioterapeuttini oli edellisenä päivänä kertonut matkan olevan helppo. (Myöhemmin paljastui, että hän oli tarkottanut, ettei polku kulje minkään jyrkän rotkon reunalla, eli jos kaatuu, niin ehkä ei pääse hengestään. Jalat tai kädet voi tietenkin mennä poikki helpostikin.)
Vuoret ovat karuja. Kuva Maarit.
Huipun jälkeen tuli aina vaan uusi huippu. Kuva Maarit.
Päkä kulki ensimmäisenä. Jaksaa, jaksaa, jaksaa… huusi hän aina kun huomasi, että olin pysähtynyt läähättämään. Mieli teki iskeä hanskat naulaan, mutta kun sisu ei antanut periksi. Maarit kulki minun perässä kertoen kaiken sortin juttuja. Ihmettelin miten hän sen tekikin. Minä säästin kaiken hapen kiipeämiseen. Se hyvä puoli hänen rupattelustaan oli, että piti ajatuksen poissa, ainakin hetkellisesti, armoa kirkuvista lihaksistani. Nyt täytyy tunnustaa, etten kyllä enää muista yhtään mistä hän puhui. Ihmettelin ideaani lähteä tänne: Miksi ihminen haluaa rääkätä tällä tavalla itseään? Minulla on liikaa vuosia ja liikaa kiloja, mutta ei nähtävästi tarpeeksi järkeä. Matkaa jatkettiin aina vaan. Loppu matkassa aloin laskemaan askeliani, kaksikymmentä askelta ja lisä huohotus, sitten seuraavat kaksikymmentä askelta ja niin edelleen.
Viimeinen huippu oli pahin johtuen väsymyksestä. Kuva Maarit.
Päkä jaksoi viuhtoa viimeisenkin nousun. Kuva Maarit.
Kun sain Timios Stavroksen näkyviin olin valmis jo ryömimään viimeisen nousun, niin heikolta tuntuivat jalat. Mutta, mutta, – osaanko kuvata tunnetta kun vihdoinkin saavutin Psiloritiksen laen? Mielessäni pompin tasajalkaa ja heitin voltteja, todellisuudessa jaksoin vaan seistä. Tuokaa vaikka kymmenen kasvomaskia, voin vetää ne kaikki yhdellä kertaa naamalle, pitää niitä vaikka viikon yötä päivää, eikä tunnu missään enää tämän jälkeen.
Kolmen…
…kopla..
…perillä.
Vähän aikaa ihailtuamme maisemia istahdimme syömään eväitä. Matkalla olimme juoneet useampaankin otteeseen ja pariin kertaan söimme suolaista, saadaksemme arvot tasapainoon. Näkkileipä oli taas kerran tosi maukasta. Tässä vaiheessa kukin vuorollaan tunnusti aikoneensa luopua kiipeämisestä siinä puolimatkan korvilla.
Ylhäätä avautui mahtavat näköalat. Kuva Päkä
Ilma oli hiukan usvainen. Kuva Päkä
Laella on Timios Stavros kirkko. Se on rakennettu mitata tyyliin.
Mitata tyyliin. Kuva Päkä
Kuva Päkä
Kuva Päkä
Timios Stavros kirkon sisältä. Kuva Päkä
Aikamme levähdettyämme päätimme lähteä takaisin alas. Paikoitellen huippasi hiukan päätä, kun se polku, joka tullessa oli niin jyrkkä nousu olikin nyt julmettu lasku. Päkään oli iskenyt jokin juoksutauti ja hän painatti edellä menemään, nyt siis alas päin. Muutamassa kohtaa kivet pyörähtelivät jalkojemme alla ja saimme olla tosi varovaisia. Mietin, että jos edes venäyttäisin nilkkani, niin alas kulku olisi täysi mahdottomuus. Mikä pahinta en jaksaisi kuulla ukkoni nalkutusta siitä, että emme varo tarpeeksi, olemme täysin hulluja, kun teemme tällaista jne.
Elämän voimaa. Kuva Maarit
Karua kauneutta. Kuva Maarit
Mygeroksen maja tuli näkyviin suhteellisen nopeasti, mutta sitten seurasi outo ilmiö. Vaikka kuinka laskeuduimme alas päin ja sitten nostimme katseemme maasta, maja ei ollut lähestynyt yhtään. Kuorossa ihmettelimme asiaa, kun porhalsimme Päkän johdolla alas. Rukoilin, että polveni kestävät tämän rääkin. Meidät valtasi jokin vimma ja laskeuduimme alas pitämättä taukoja. Kun vihdoin ja viimein saavuimme autolle, oli ensimmäinen tekomme vaihtaa kengät. Oli nautinnollista vetää sandaalit jalkaan. Huomasin kasvojeni olevan hienojakoisen pölyn peitossa. Mietin paljonkohan siitä oli kulkeutunut keuhkoihini.
Minua huolestuttaa se, että olimme tulleet enemmän alas päin, kuin mitä menimme ylös päin. Kuva by Päkä.
Reissun päätteeksi olimme nälkäisiä ja ajoimme Retyyn ja söimme HYVIN. Otimme huolella talteen kaikki kalorit, mitä mahdollisesti olimme menettäneet vuorenrinteellä. Kun vihdoin ja viimein pääsin kotiin ja sänkyyn, vietyäni ensin toiset kotia, oli kello jo 10.30. Unta ei tarvinnut houkutella.
Kiitokset kaikille matkatovereilleni, myös heille, jotka eivät tulleet ylös asti, mutta eritoten Maaritille ja Päkälle. Ilman heitä en olisi missään tapauksessa onnistunut. Sen tajusin tuolla vuorilla rehkiessäni, että monet muutkin jutut, mitä olemme saaneet aikaiseksi yhdistyksessä, ovat alkaneet siitä, että yksi on saanut idean ja sanonut sen ääneen ja toiset ovat siitä saaneet intoa alkaa tekemään. Muutamia hienoja suuria juttujamme olivat esim Suomi satavuotta juhlat ja Tarinoita Paratiisista -kirjamme. Sitä en tietenkään sano, että se aina olisi kuin leikkiä vaan, välillä menee sukset ristiin ja tulee väärinkäsityksiä. Kaikesta hyvästä on aina kuitenkin maksettava jotakin. Ensimmäinen askel on aukaista suunsa ja alkaa puhumaan – sillä lailla toiveet toteutuvat.
Unelmiaan pitää pyrkiä toteuttaamaan, aina tietenkin mahdollisuuksien mukaan ja luomalla mahdollisuuksia niitä toteuttaa. Minun kauan toteuttamaton toiveeni oli päästä kävelemään Samarian rotko uudelleen. Edellisestä kerrasta ei ollutkaan kuin 31 vuotta. Kesätyöni on ollut erittäin hyvä hidaste tämän unelman toteuttamisessa, mutta nyt tänä vuonna kaikki on toisin. Kun vielä Päkä ilmoittautui halukkaaksi lähteä mukaan, järjestimme kyydit, niin Omalokseen Ksyloskalokseen, mistä rotko alkaa, kuin Sougia, minne päätimme mennä laivalla Agia Roumelista. minne rotko päättyy.
Tiistaiaamuna lähdimme matkaan Päkän autolla jo kello seitsemän aikaan. Matka Omalokseen kesti noin tunnin, tehtyämme vaadittavat tankkaukset ja kevennykset. Ennen rotkoon menoa teimme myös alkulämmittelyt ja -venyttelyt.
Alkulämmittelyä. Naurettava hattu, mutta toimi hyvin auringonsuojana.
Kuinka sitä voikin näyttää hassulta aamutuimaan, mutta lopussa kiitos seisoo. Reissu on aika rankka jaloille ja seuraavaana päivänä oli monta uutta ja tuttuakin lihasta kipeänä.
Tästä se lähti. Viimeinen pikainen epäily….sitten menoksi.
Aamuauer etelään päin.
Vuoret herättävät syvän kunnioituksen tunteen.
Alussa ensimmäiset kolme ja puoli kilometriä ovat pelkkää laskeutumista. Isommat kivet ovat liukkaita ja pienemmät pyörähtelevät helposti kengän alla. Suosittelen kunnon kenkiä. Lenkkaritkin ovat huono valinta. Meillä oli myös tukena kepit. Helpottavat huomattavasti tasapainoa.
Reppuun olin pakannut tietenkin uikkarit, Agia Roumelissa piti päästä uimaan. Myöskin apteekkipuolen tavaraa meillä oli, ideal-siteitä, kipulääkettä ja laastareita. Vesipullo on ehdoton. Rotkossa on vesipisteitä, missä virtaa saaren varmaankin paras ja maukkain vesi. Lähteistä voikin täyttää vettä aina tarvittaessa. Itse join noin viisilitraa yhteensä koko matkalla. (Vessojakin sieltä löytyy aika tiheään, onneksi). Lämpötila oli ”virallisesti” +34 astetta, mutta rotkoa pitkin etelästä tuleva tuuli sai sen vaikuttamaan paljon kuumemmalta. Matkamuonana minulla oli näkkäriä, Päkällä banaania, suolattuja manteleita ja olimme ostaneet muutaman aamupalapatukan. Voi sanoa, ettemme paljoa syöneet, mutta nestettä sitäkin enemmän.
Uupuneille tai loukkaantuneille löytyy apua näistä.
Rotko ei ole ihan herkkähermoisille. Paikoitellen, vaitenkin puolenmatkan jälkeen, on kylttejä misää varoitellaan putoavista kivistä ja kehoitetaan etenemään nopeasti. Olin ehtinyt juuri ajatella, että ne ovat vaan lähinnä turvallisuuden maksimoimiseksi, ettei niitä kiviä sieltä varmaan koskaan tipu, kun kuulimme oudon rätättätä-äänen ja näimme edessämme putoavien kivien poksahtelevan polkumme reunamille. Odotimme hetken, että se loppui ja sitten jatkoimme matkaa. Jalka nousi kumman keveästi ja todella nopeasti olimme ohittaneet kohdan. Toiset eivät ole koskaan kokeneet putoavia kivenlohkareita, vaikka ovat kulkeneet useamman kerran rotkon, eli harvinaista se on, joskin näköjään mahdollista.
Loppuosassa, ennen kuin rotko laajenee päättyäkseen, seinämät lähenevät toisiaan ja ovat todella korkeita. Tarvitseeko näitä kuvia edes kommentoida?
Paikoitellen on siltojakin.
Kun vihdoin ja viimein tulee näkyviin kyltti, missä kerrotaan rotkon loppuvan, on olo aivan mahtava. Rotkon loputtua on vielä vähän matkaa käveltävänä, ennen kuin saapuu Agia Roumelin kylään. Meidän ensimmäinen tehtävä oli päästä uimaan. Hikisten vaatteitten vaihtaminen uikkareihin tuntui tarpeettoman hankalata, mutta hei, jos olet kävellyt Samarian rotkon, niin periksi et anna. Reppuun on hyvä laittaa sandaalit (enpä ollut ajatellut), koska ranta on kivinen ja paljaisiin jalkapohjiin polttava. Pulahdus veteen oli taasen yksi huippu nautinto, aaahhhh.
Laiva odotti jo valmiina. Uimaranta edempänä.
Uinnin jälkeen söimme tavernassa, joka oli vastapäätä meidän laivaa. Emme enää halunneet kävellä yhtään ylimääräistä askelta. En tiedä oliko ruoka todella niin mauksta, vai oliko meillä niin mieletön nälkä, mutta kaikki meni ja jälkkäriksi ostettiin vielä tuutit.
Laivamatka Agia Roumelista Sougiaan. Silmä lepäsi siellä jossakin kaukana.
Automatka Sougiasta takaisin kotia kesti vähän yli tunnin, minkä me nuokuimme heti alkumetreiltä. Olo ei ollut kuin kissalla, joka söi sen hiiren, vaan kuin hiiren, joka sai syötyä sen kissan.
Miksi kirjoitin tämän tänne yhdistyksen blogiin, vaikka yhdistys ei tätä reissua tehnytkään? Suunnitelmissa se oli ja suunnitelmissa se on ensi kesällekin, jos tilanne sen sallii silloin. Mutta kun en tiedä, mikä on taasen terveys ja jalkojen kunto, lähdin jo tänä vuonna. Ensi vuonna voin sitten mennä vaikka helpomman reitin kautta. Toisaalta kun paukapäisyys on pysyvää, niin eiköhän se pidä taasen kävellä läpi.
Veri vetäisi maailmalle, mutta kun ei voi, niin vuoristossa olevat rotkot ovat ihan hyviä korvikkeita. Olin kuullut, että Palea Roumatassa olisi kaksikin rotkoa; Vavuleedon ja Trahiinu. Niinpä eräänä kauniina päivänä pöräytimme Maaritin kanssa autolla Palea Roumatan keskustaan ja viereisestä kahvilasta kysäisimme ohjeita rotkoihin menosta. Avuliaat paikalliset kertoivatkin, että vuoden 2018 tulvat olivat tuhonneet Trahiinun rotkon todella huonokuntoiseksi, sekä kertoivat Vavuleedon rotkonkin olevan hankala kulkuinen ja vain hyvillä kengillä. (Tietenkin kaikki minun netistä löytämäni tiedot olivat ennen tulvaa ja ne väittivät rotkon olevan helppokulkuinen. Hyvät kengät meillä oli, tietenkin.) Kysyttyäni, miten rotkoon pääsee, eräs heistä viittoili yhteen suuntaan ja selitti, että rotkon alkuun kannattaa ajaa autolla.
Keskustassa on muistomerkkejä
Sivuhuomautuksena täytyy tässä sanoa, että jos kreetalainen antaa ympäripyöreitä ja ylimalkaisia ohjeita, niin kyllä minun mieheni ne ymmärtää, mutta jostakin syystä minä en. Toisaalta minun ohjeita eivät paikalliset ymmärrä – ei edes mieheni, vaikka ne ovat minusta niin yksityiskohtaisia ja tarkkoja.
Lähdimme seuraamaan saamiamme ohjeita. Jo muutaman sadan metrin päässä tie haarautui kolmeen eri suuntaan, asia mitä ei ollut kerrottu ohjeita annettaessa. Valitsisimme vasemman puoleisen tien, koska meistä se näytti siltä, että se voisi viedä jonnekin rotkoon. Ei vienyt. Löysimme oliiviöljytehtaan. Onneksi siellä oli työntekijöitä, vaikka nyt ei olekkaan oliivinpoiminta-aika. ”Yksinkertaista” tuumasi työntekijä ”Ajatte tästä siihen keskusaukiolle ja siitä vasemmalle.” Onneksi siinä vaiheessa tajusin kysyä, että minne päin sen jälkeen. ”Suoraan” oli vastaus. ”Siellä on tienviittoja” hän tuumasi vielä.
Pyöräytimme siis jo tutun keskusaukion kautta samaiselle tielle mitä olimme menneet jo aikaisemminkin. Kolmen tien haarassa valitsimme sen, mikä meistä näytti menevän ”suoraan”. Asiasta emme tietenkään voineet olla varmoja, koska täällä eivät tiet ole suoria edes risteyksessä. Jatkoimme päättäväisinä ja ihmettelimme, että missä niitä tienviitoja on. Muita tienviittoja matkalla oli, mutta ei Vavuleedonin, joskin kun tarpeeksi pitkälle ajoimme, niin vihdoin ja viimein sieltä tupsahtikin kyltti Vavuleedon 1km. Olimme onnesta pyörtyä.
Kun olimme nähneet vielä toisenkin kyltin tiellä, Vavuleedon 400m, saavuimme muutaman talon kohdalle mihin tie päättyi. Talojen lisäksi siinä oli myös taverna, joka oli koronakesän kunniaksi kiinni pölyisine ikkunoineen. Omenapuita ja viiniköynnöksiä oli pihan tuntumassa ja pieni musta rakki meitä räksyttämässä.
Lähdimme kulkemaan pihasta alkanutta polkua pitkin ja muutaman sadan metrin päässä näimme vanhan kirkon. Siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, täällä on kirkkoja joka paikassa ja useat ovat vielä vanhoja. Paljastui kuitenkin, että tämä kirkko oli Venetsialaiselta ajalta 1300-luvulta. Sisällä oli upeita seinämaalauksia vuodelta 1461.
Aikamme ihailtuamme kirkkoa ja sen yhteydessä olevaa suurempaa ja uudempaa kirkkoa aloimme etsiä tietä rotkoon. Kierrettyämme kirkkoa ympäröivän hautausmaan tajusimme sen himputin rotkon olevan taas kadoksissa. Palailimme hitaasti takaisin päin ja näimme pudotuksen rotkoon, mutta emme sitä, mistä sinne pääsisi. Palattuamme taloille asti takaisin huomasimme toisen polun pellon laidassa ja päätimme seurata sitä. Siinä kuin kirkolle vievä polku oli rempseän näkyvä, oli tämä paljon vaatimattomampi ja meni omenapuiden ja (mahdollisesti) persikkapuiden vierestä, kunnes viimein avautui rotkoon vieväksi reitiksi. Meinasimme taasen pyörtyä onnesta.
Heti ensimmäisellä taukopaikalla joimme kahvit. Oli ollut tarpeeksi rankkaa tähän asti.
Ensimmäisen taukopaikan jälkeen polku kävi pikkuhiljaa aina vain vaikeammaksi. Matkalla näkyi monta rikkoutunutta puusiltaa, joiden yli ei voinut missään tapauksessa mennä.
Rotkon pohja oli hämyinen ja viileä. Ei ollut muuta kuin vain meidän hengitys hypellessämme kiviltä kiville jatkaessamme matkaa aina vain syvemmälle rotkoon.
Noin tunnin taivaltamisen jälkeen rotkon seinät alkoivat madaltua. Vavuleedonin rotko on vain noin 3km, eli kääpiö verrattuna esimerkiksi kuuluisaan Samarian rotkoon. Yhtäkkiä Maarit huomasi kaukaisuudessa kuorma-auton. Nousimme rotkon madaltuneesta uomasta ja löysimme rotkon vierustaa menevän soratien, jota lähdimme kulkemaan. Matkalla näimme ¨paikallisen kaatopaikan”. Näky sai meidät sekä surullisiksi, että vihaisiksi.
Muutaman minuutin päästä saavuimme asfaltoidulle tielle ja tajusimme saapuneemme takaisin Palea Roumata -kylään.
Vanhan oliivipuun sisältä
Levähdettyämme hetken ja juotuamme toiset kahvit, päätimme lähteä etsimään Venetsialaiselta ajalta olevaa Renierin huvilaa. Osoittautui, että sekin oli kadoksissa. Aikamme etsiskeltyä löysimme henkilön, jolta kysyä. Tässä vaiheessa oli nimittäin jo siestan aika, eikä muutenkin vähäisistä ihmisistä näkynyt sitäkään.
Löysimme tämänkin, Venetsialaiselta ajalta olevan Renieriksen huvilan.
Palatessamme takaisin päin, huomasimme pienen paikallisen kahvilan eli kafenion. Päätimme nauttia siinä kahvit, ennen kuin lähtisimme vaeltamaan autolle päin. Kahvilan edustalla oli oudon näköinen puu. Kahvilan omistaja rouva tiesi sen kertoa olevan tuodun Kyprokselta ja olevan jokin pähkinäpuu. Myöhemmin Maarit löysi, että kyseessä oli pekaaninpähkinäpuu. Kahvia juodessa rouva kertoili lapsistaan ja kyseli myös meidän lapset, ammatit ja kansallisuudet.
Kaksi pöytää oli ulkona, sisällä muutama lisää.
Kahvien jälkeen kävelimme aikaisemmin ajamaamme tietä pitkin takaisin autolle ja suunnittelimme, miten tehdä yhdistysläiseten kanssa retki; huono jalkaisille kävely tiellä ja ripeä kinttuisimmille paluu rotkon kautta. Oli tyytyväinen olo, olin löytänyt sen jonkin.
Koko retki kesti noin kuusi tuntia yhteensä, kun laskee mukaan matkat Palea Roumataan ja takaisin. Kunhan veri alkaa taasen vetämään luon katseeni ylös päin. Vuorossa olisi Psiloritis ja siellä oleva Timios Stavros.
Mutta toisaalta, mistäpä sitä tietää mihin sitä päätyy.
Heinäkuun 24-26 päivinä oli Apteran muinaiskaupungissa tapahtuma, missä vierailijat pystyivät käymään paikalla illalla klo 21.00 lähtien aina klo 24.00 asti. Rauniot oli ihan tarkoituksella valaistu illalla kävijöitä varten.
Lippuja oli jaossa vain 200 per ilta, ettei tule liiallista ryysistä näin Koronan aikana. Olimme siis aika onnekkaita, kun saimme varattua jopa yhdeksän kappaletta meille. Meistä kaikki ovat käyneet Apterassa päiväsaikaan, mutta olimme todella kiinnostuneita näkemään ja kokemaan sen illan pimeydessä. Tunnelma oli kieltämättä erikoinen – rauhoittava ja hiljentävä. Illan pimeydessä kuului kaskaiden siritys ja lampaiden kellojen kilinäkin soi välillä yössä.
Tässä vasta menossa.
Reetta ja Marianne olivat hyvällä tuulella.
Marianne ja Ritva huokaisevat hetken. Tässä vaiheessa on tutkittu jo Roomalaisajalta olevan huvilan rauniot ja kylpylät.
Tässä ryhmämme. Eija, Minna, Marianne, Maarit, Reetta, Ritva, Arja ja Lefteris
Kahden tunnin aikana kiersimme siis Roomalaiselta ajata olevan huvilan rauniot sekä kylpylän. Suosikki kohteeksi nousi kuitenki amfiteatteri, missä innostuimme esiintymään lausumalla, kertomalla vitsejä ja jopa laulamalla. Erittäin huonolaatuinen video alla, pahoittelen.
Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan löytääkseen uusia retkipaikkoja. Hanian suomalaiset ry. juhlisti Naistenpäivää Akrotirin niemimaan länsipäässä Teknillisen korkeakoulun kasvitieteellisessä puistossa, ihan kaupungin kupeessa. Vaikka puisto on ollut avoinna jo vuodesta 2004, oli se suurimmalle osalle meistä uusi tuttavuus.
Reippaat retkeläiset valmiina kävelylle
Puistoon on vapaa pääsy ja siellä voi kulkea omaan tahtiin joko koko puiston ympäri kulkevaa hiekkatietä tai lähteä tutkimaan kasveja pieniä kivettyjä polkuja pitkin puiston keskiosaan. Lääniä riittää yli 30 hehtaaria ja kasvilajejakin on noin 350. Ihan kaikkia niistä emme bonganneet, mutta nautimme kauniista kevätsäästä ja hyvästä seurasta, kuinkas muutenkaan.
Myrskyisän ja sateisen talven jälkeen aurinko helli Arjaa (ja muitakin).
Kaivon henkeä huhuilemassa, upeat Valkoiset Vuoret taustalla.
Leppoisan kävelyn jälkeen suuntasimme läheiseen Carte Postale-kahvilaan hyvin ansaitulle brunssille ja herkkuja oli montaa sorttia. Kaiken kruunasi upea näkymä Hanian kaupunkiin.
Pannukakkuja alkupalaksi, nam.
Puistoon pääsee Hanian keskustasta bussilla nro. 23 ainakin klo 9:45. (Pysäkki on kauppahallia vastapäätä, Ethniki-pankin edessä.) Oli jonkin verran epäselvää minkä numeroisella bussilla pääsisimme perille, mutta loppujen lopuksi tämäkin selvisi ja saimme kaupan päälle kierroksen Teknillisen korkeakoulun alueella ennen saapumista määränpäähän. Puistoa lähin pysäkki on pari pysäkkiä Koukouvagia-kahvilan jälkeen ja aikataulun mukaan bussi nro. 23 pysähtyy siellä aina, mutta en olisi ihan varma…
Terveisιä Rodokselta. Hanian suomalaisten kuoro ”Kirkuvat kaunottaret” matkasivat sinne 8.12. Ohjelmassa oli kuoroleiri kanttori Margaret Vainion ohjauksessa. Sekä Haniassa että Rodoksella laulajat harjoittelivat koko syksyn samoja kappaleita. Rodoksen leirillä saimme kappaleet lopulta esityskuntoon. Leiri huipentui suureen kansainväliseen Joulukonserttiin.
Torstai-iltana meidät otti vastaan Heikki ja Riitta Järvinen suomalaisesta seurakunnasta. Saimme pienen opastuksen lähialueelle ja vietimme rattoisan illan lähitavernassa. Kuulimme että Margaret oli flunssassa ja menettänyt äänensä.
Perjantai aamuna suuntasimme kuoroleiriin ja siellä Margaret jo odotti meitä. Kun häneltä ei tullut ääntä,hän otti ohjat käsiinsä kirjoittamalla, käsiliikkeillä, eleillä sekä pianolla ja kanteleella säestäen. Hyvin päästiin alkuun. Verryttelimme ja harjoittelimme,lausuimme rytmissä laulun sanoja. Pystyimme laulamaan 3-äänisesti sillä kokoonpanomme oli 2 kirkuvaa ja 4 rodoslaista sopraanossa, 3 kirkuvaa ja 1 rodoslainen altossa, Heikki-pappi bassossa, 4 suomikoululaista yksiäänisessä omassa osuudessaan kanteleittensa kanssa ja vielä Riitta joka esitti sitralla soolo-osan kantelesäestykseen. Takarivillä hiljaa meitä seurasi paikallinen sellisti. Perjantain harjoituksissa sovitettiin yhteen erikseen harjoiteltuja lauluja. Mukana oli erityisvieras Kirkuvien kaunottarien perustaja Pauliina Mäkinen-Loukas. Oli kivaa laulaa Pauliinan kanssa ja sovimme että maaliskuussa laulamme taas yhdessä Haniassa.
Perjantaina ruokatauon jälkeenharjoituksiimme tuli aamupäivällä ollut sellisti ja toi pianistin mukanaan.. Yhtäkkiä harjoittelimme ammattimuusikoiden kanssa. Margaret siirtyi eteen johtamaan. Sello soitti komppia, saundi alkoi sykkiä. Vielä oli paljon hiottavaa.
Tiukan harjoittelun jälkeen siirryimme Evangelismos–kirkkoon konsertin kenraaliharjoituksiin. Uusi tila, erilainen akustiikka, mielenkiintoista esimakua suureen tulevaan konsertti-iltaan.
harjoitusten ydinporukka, aina paikalla
Lauantaiaamuna pianisti ja sellisti toivat mukanaan huilistin ja viulistin.Margaret oli paremmassa kunnossa antibiootin voimalla, ääni pihisi jo. Kappaleet menivät upeasti, olimme kaikki valmiina. Mikä helpotus ja nautinto tehdä musiikkia.
Lauantai iltana harjoittelivat ainoastaan Kirkuvat kaunottaret! Meidät oli kutsuttu esiintymään suomalaisen seurakunnan adventtipalvelukseen. Palvelukseen saapui paljon Rodoksen suomalaisia ja esiintymisestämme pidettiin kovasti. Palvelun jälkeen saimme kutsun pappilaan iltapalalle. Siellä tutustuimme moniin Rodoksen suomalaisiin. Ilta oli hauska ja viini ja piirakat maistuivat. Kirkuvat lähtivät viimeisinä hotellilleen.
Aurinko nousi. Tämä oli se sunnuntai jolloin oli suuri Joulukonsertti. Aamupäivällä rentouduttiin, kuljettiin vanhassa kaupungissa, lepäiltiin hotellihuoneessa.
Sitten klo 17 alkoivat harjoitukset. Kaikki olivat paikalla, tummissa vaatteissa ja punaisissa koristeissa. Kirkuvilla kaunottarilla oli suuret joulutähdet rinnassa. Keskityimme laulamaan ja kaikki oli kunnossa. Kävelimme Evangelismos-kirkkoon jossa suuri kansainvälinen Christmas Carols konsertti oli alkamassa klo 19.
Kirkko täyttyi ääriään myöten. Ihmisiä seisoi joukoittain käytävillä. Sanoivat että paikalla oli yli 700 henkeä. Konsertti muodostui kansainvälisen- , espanjankielisen-,saksankielisen-, filippiiniläisen-, kreikkalaisen- ja suomalaisen kuoron esityksistä. Christmas carols on 25 vuotta vanha perinne Rodoksen kaupungissa. Konsertin lopuksi kaikki kuorot ja muusikot lauloivat yhdessä Beethovenin Oodi ilolle. Teimme parhaamme ja konsertin jälkeen saimme onnitteluja meille aivan tuntemattomilta Rodoslaisilta.
Olimme valmistelleet Rodoksen matkaa n. 2 vuotta ja harjoitelleet lauluja 3-4 kuukautta. Kuoroleiri oli intensiivinen urakka. Ilmat suosivat, laulu kantoi. Margaretin asiantuntevassa ohjauksessa ja ammattimuusikoiden säestyksellä yhdessä Rodoksen laulajien kanssa oli nautinto esiintyä suurelle yleisölle. Kiitos Suomi-Seuralle ja Hanian suomalaiset-yhdistykselle siitä että he tukivat tätä projektia. Kiitos Margaretille hienosta leiristä, kiitos Riitalle ja Heikille lämpimästä vastaanotosta, Kiitos Katriinalle opastuksesta ja korvapuusteista, Kiitos Rodoksen kaikille laulajille. Opimme paljon, toimme suomalaista Joulutunnelmaa suureen joulukonserttiin ja sitä kautta Rodoslaisten koteihin. Ensimmäistä kertaa edustimme laululla Hanian suomalaisia Rodoksella asti!
Teimme Hanian suomalaisten kanssa retken Mesavlia-Delianan rotkoon sunnuntaina 13.11.2016. Mukana oli myös muutama henkilö ruotsalaisten yhdistyksestä.
Bussimme lähti Hanian kauppahallin edestä kymmeneltä aamulla ja matkan varrelta poimimme mukaan loput. Näin saatiin pikku bussimme täyteen iloisia retkeläisiä.
Ensimmäisenä suuntasimme Plataniaksen yläkylään tutustumaan toisen maailmansodan aikaisiin tunneleihin, jotka on kunnostettu talkoovoimin ja avattu museoksi keväällä 2013. Sitä pitävät yllä muutamat vapaaehtoiset. Tunnelimuseo oli varsin mielenkiintoinen ja käymisen arvoinen. Plataniaksessakin on siis ainakin yksi historiallinen nähtävyys, jossa vierailla.
Jatkoimme matkaamme hulppeissa maisemissa Paleohoraan johtavaa tietä kohti Mesavliaa, josta rotko alkaa. Risteys on merkitty hyvin kyltillä. Sääkin alkoi suosia meitä sillä Plataniaksessa alkanut pikku sade loppui sopivasti jossain matkan varrella.
Alkajaisiksi Minna veti meille kunnon lämmittelyjumpan ja sitten lähdimme kukin omaan tahtiimme kävelemään. Hieman puolivälin jälkeen rotkossa on mukava levähdyspaikka eväiden syöntiin pienen kirkon pihalla, jossa on nähtävissä myös vanhan myllyn rauniot muistona menneiltä ajoilta. Vuohet seurasivat pitkin matkaa uteliaina meidän touhujamme. Rotkon pituus on noin 5 km ja päättyy lähelle Delianan kylää. Rotko on helppo kaikenikäisille, koska sen pohjalla kulkee nelivetoautolla ajettava soratie. Eräs meistä joutui taannoin ajamaan sen kylläkin pienellä henkilöautolla, oikotienä… Kävelyyn meiltä meni noin parisen tuntia.
Osa porukasta käveli vielä lisäksi rotkon lopusta noin 1,5 km Delianan kylään asti. Muutamat huomasivat sivutiellä kauniin 1400-luvulta olevan bysantin aikaisen kirkon, joka on pyhitetty Agios Ioannikselle. Kannattaa poiketa, sillä itse kirkko on kaunis ja sisällä on melko hyvin säilyneitä seinämaalauksia.
Kävelyn päätteeksi meille oli katettu pöytä taverna Farangissa. Ruoka ja juoma oli maittavaa ja upposi nälkäisiin suihin. Pöydässä oli iloinen puheensorina koko ajan eikä se laantunut edes paluumatkalla bussissa, jossa saimme nauttia jopa lauluesityksistäkin. Liekö osuutta tavernan erikoisuudella, itsetehdyllä mintturakilla… Ajessamme Astrikan kylän läpi saimme siitä kattavan infon.
Auringonlaskun jälkeen saatoimme ihailla bussin ikkunoista valtavaa täysikuuta, sillä seuraavana päivänä oli harvinaisen superkuun aika.
Kiitokset kaikille mukana olijoille! Uutta retkeä odotellessa…
(Lähdeteksti ja liitteet: Wikipedia, ExploreCrete, Hanne, Anu, Reetta)
Hanian suomalaiset ry:n 8 jäsentä rantautui Gavdosiin 3.9.2016 kuten Ithacan kuningas Odysseus kotimatkallaan Troijan sodasta. Meidän aikamme saarella ei kuitenkaan kestänyt seitsemää vuotta vaan ainoastaan n. kaksi vuorokautta.
Gavdos sijaitsee Välimereen kuuluvassa Libyanmeressä Kreetan eteläpuolella. Saari kuuluu Hanian lääniin ja muodostaa yhdessä läheisen Gavdopoulan saaren kanssa Gavdoksen kunnan. Pinta-alaa saarella on noin 30 neliökilometriä ja sen korkein kohta kohoaa noin 370 metrin korkeuteen merenpinnasta. Saari on kymmenisen kilometriä pitkä ja enimmillään viitisen kilometriä leveä. Gavdoksella sijaitsee Euroopan ja samalla EU:n eteläisin paikka, Tripitin niemi (34°48.07′N, 24°007.35′E ). Saarelta on matkaa Kreetan etelärannikolle 50 kilometriä ja Pohjois-Afrikan rannikolle noin 200 kilometriä. Meren syvyys Gavdoksen ja Kreetan välillä on 1 – 1,5 kilometriä, mutta saaren eteläpuolellaon jopa 2 kilometrin syvyisiä kohtia.
Gavdoksella on ollut asutusta neoliittiseltä kaudelta lähtien ja Gavdopoulan saarelta on löydetty merkkejä minolaisesta asutuksesta. Egyptiläiset veivät saarelta setriöljyä laivojensa huoltamiseen ja muumiointia varten sekä suolaa.
Gavdoksen historiassa saarta ovat hallinneet mm. Rooma, Bysantti, Venetsia, Turkki ja arabimerirosvot eli saraseenit, joista on johdettu Sarakiniko-rannan nimi.
Saaren väestö on n. 50 henkilöä ympäri vuoden, mutta kesäkaudella useita tuhansia. Tästä huolimatta saari on edelleen tärkeä levähdyspaikka muuttolinnuille Euroopan ja Afrikan välillä.
Hotellimme patiolla lauantaina puolenpäivän maissa, huoneita odotellessa lounastimme me kuin myös muut vieraat. Samalla pidettiin pieni tiedotustilaisuus, jossa Reetta kertoi saaren mytologiasta/historiasta ja Hanne pieniä pätkiä suoraan lyhentäen/suomentaen yhdistykselle lahjoittamastaan kirjasta ”Gavdos the Emerald of the Greek South” of Chrisostomos Stefanakis.
Iltapäivällän vapaa-ajalla tutustuimme kohteessa oleviin beach boutiqueihin, tavernoihin ja minimarketin valikoimiin. Pari ryhmämme jäsentä Kalypson innoittamina esittivät näyttävästi vedenneitoja…
Sunnuntaiksi olimme sopineet matkasta Tripitille. Yhdistykselle suuret kiitokset tämän unohtumattoman matkan sponsoroinnista. Kapteenimme Yannis hoiti niin maamatkan Sarakinikosta Karavehen ja takaisin kuin myös merimatkan Karavesta Tripitin niemenjuurella sijaitsevalle rannalle. Unohtumatonta meille kaikille tulee olemaan niin laivasta rantautuminen eri vaiheineen kuin myös Tripitin tuolille kipuaminen. Hurraamme kaikille kolmelle rohkealle yhdistyksen jäsenelle!!! Tripitin niemi innoitti meitä useasti lauluun Tipitii ja laulu iloisessa ryhmässämme raikui muutenkin yhteisissä hetkissämme.
Molempina iltoina söimme Sarakino-rannan tavernoissa, jotka tarjosivat paikallisia herkkuja mm. vuohta kahdella eri tavalla ja erikoismaininnan saa uskomattoman herkullinen fava! Jo yksistään favan vuoksi kannattaa tehdä tämä meille jo perinteinen Gavdoksen matka!
Maanantaina luovutimme huoneet kansainväliseen tapaan,ajoimme bussilla satamaan, josta lippujen oston jälkeen Samaria I:llä Souyaan.
Paluumatkalla Gavdosista delfiinit saattelivat laivaamme. Jotkut onnekkaat ehtivät niitä bongata ja jopa kuvatakin.
Tervetuloa Hanian suomalaisten kaikkea tapahtuu -sivuille. Luvassa tapahtumia, kertomuksia yms. Kiinnostunut lähettämään meille terveisiä, osoitteemme on haniansuomalaiset[@]gmailpistecom.
HANIAN SUOMALAISET ry. 