Avainsana-arkisto: haniansuomalaiset

Kun toiveet toteutuu vol. 2 Psiloritis. Trilogian loppu.

Jo tuolla Vavuleedonin rotkoa etsiessämme taisin mainita, että haluaisin käydä Kreetan korkeimmalla kohdalla. Ideani saikin kannatusta Päkältä, Maaritilta ja yllättäen Maretelta. Myös Retystä Armi ilmoitti halukkuutensa lähteä. Niinpä perjantaina 16.10 starttasin aamulla klo 8.00, ensin bensa-asemalle tankkaamaan ja renkaiden ilmanpaineet tarkastamaan, sitten Maarit kyytiin ja seuraavaksi Päkä tienposkesta. Maretten kotia saimme hetken etsiä, kun Google kartta näytti hiukan väärään. Matkalla juttelimme niitä näitä ja yhtäkkiä huomasimme, että meidän kaikkien miehet (Maaritilla ei tällaista hidastetta ole, niin hän voi olla vähän rauhallisempi) olivat olleet vastaan tai vähintäänkin kummissaan meidän ideastamme. Mietin hiukan mielessäni, mihinkä olin alkamassa.

Matka kesti kiemuroineen Mygeros majalle vähän yli kolme tuntia. Pysähdyimme matkalla Livadian kylässä ja kävimme ostoksilla ja varmuuden vuoksi vessassa, mikä oli hyvä, sillä vaikka Mygeros majalla on vessat, olivat ne niin siivottomassa kunnossa, ettei niihin ollut paljon menemistä.

Alku ei näytä niin pahalta, täytyy myöntää kun kuvaa katsoo. Lähdimme siis suhteellisen reippaalla mielellä kulkemaan polkua ylös päin. Ei tarvinnut kulkea kovinkaan kauaa, kun aloin tajuta, että ehkä matka ei olekkaan mikään leppoisa kävelyreissu. Nousu seuraa nousua, eikä tasaista kulkua ole juuri ollenkaan. Polku oli alussa erittäin selkeä, eikä siinä olevat kivet olleet liukkaita, kuten Samarian rotkossa.

Ensimmäinen luovuttaja oli Marette. Vannotimme menemään varovasti takaisin, olihan hän seurueemme nuorin. Puolitoista tuntia kiivettyämme myös Armi päätti palata takaisin. Siinä paikkeilla kysyimme vastaan tulevita vaeltajilta, kuinka kaukana huippu on. Vaeltajien ajan käsitys on mitä ihmeellisin. Joko he eivät tiedä kellosta mitään, tai he olivat tosi hyvä kuntoisia ja todellakin vedättivät matkan maksimissaan puolessa tunnissa. Me kyllä luulemme, että valehtelivat vaan ihan pokkana.

Välillä matkalla tuuli kovastikin. Ilmaa sai haukkoa sisään. Mutta ylös päin me vain jatkettiin. Puolen välin jälkeen etenemien tuntui minusta tosi rankalta. Jalat alkoivat tuntua painavilta puupölkyiltä ja vuoren rinne vaan jyrkkeni. Mietin kun fysioterapeuttini oli edellisenä päivänä kertonut matkan olevan helppo. (Myöhemmin paljastui, että hän oli tarkottanut, ettei polku kulje minkään jyrkän rotkon reunalla, eli jos kaatuu, niin ehkä ei pääse hengestään. Jalat tai kädet voi tietenkin mennä poikki helpostikin.)

Päkä kulki ensimmäisenä. Jaksaa, jaksaa, jaksaa… huusi hän aina kun huomasi, että olin pysähtynyt läähättämään. Mieli teki iskeä hanskat naulaan, mutta kun sisu ei antanut periksi. Maarit kulki minun perässä kertoen kaiken sortin juttuja. Ihmettelin miten hän sen tekikin. Minä säästin kaiken hapen kiipeämiseen. Se hyvä puoli hänen rupattelustaan oli, että piti ajatuksen poissa, ainakin hetkellisesti, armoa kirkuvista lihaksistani. Nyt täytyy tunnustaa, etten kyllä enää muista yhtään mistä hän puhui. Ihmettelin ideaani lähteä tänne: Miksi ihminen haluaa rääkätä tällä tavalla itseään? Minulla on liikaa vuosia ja liikaa kiloja, mutta ei nähtävästi tarpeeksi järkeä. Matkaa jatkettiin aina vaan. Loppu matkassa aloin laskemaan askeliani, kaksikymmentä askelta ja lisä huohotus, sitten seuraavat kaksikymmentä askelta ja niin edelleen.

Kun sain Timios Stavroksen näkyviin olin valmis jo ryömimään viimeisen nousun, niin heikolta tuntuivat jalat. Mutta, mutta, – osaanko kuvata tunnetta kun vihdoinkin saavutin Psiloritiksen laen? Mielessäni pompin tasajalkaa ja heitin voltteja, todellisuudessa jaksoin vaan seistä. Tuokaa vaikka kymmenen kasvomaskia, voin vetää ne kaikki yhdellä kertaa naamalle, pitää niitä vaikka viikon yötä päivää, eikä tunnu missään enää tämän jälkeen.

Vähän aikaa ihailtuamme maisemia istahdimme syömään eväitä. Matkalla olimme juoneet useampaankin otteeseen ja pariin kertaan söimme suolaista, saadaksemme arvot tasapainoon. Näkkileipä oli taas kerran tosi maukasta. Tässä vaiheessa kukin vuorollaan tunnusti aikoneensa luopua kiipeämisestä siinä puolimatkan korvilla.

Laella on Timios Stavros kirkko. Se on rakennettu mitata tyyliin.

Aikamme levähdettyämme päätimme lähteä takaisin alas. Paikoitellen huippasi hiukan päätä, kun se polku, joka tullessa oli niin jyrkkä nousu olikin nyt julmettu lasku. Päkään oli iskenyt jokin juoksutauti ja hän painatti edellä menemään, nyt siis alas päin. Muutamassa kohtaa kivet pyörähtelivät jalkojemme alla ja saimme olla tosi varovaisia. Mietin, että jos edes venäyttäisin nilkkani, niin alas kulku olisi täysi mahdottomuus. Mikä pahinta en jaksaisi kuulla ukkoni nalkutusta siitä, että emme varo tarpeeksi, olemme täysin hulluja, kun teemme tällaista jne.

Mygeroksen maja tuli näkyviin suhteellisen nopeasti, mutta sitten seurasi outo ilmiö. Vaikka kuinka laskeuduimme alas päin ja sitten nostimme katseemme maasta, maja ei ollut lähestynyt yhtään. Kuorossa ihmettelimme asiaa, kun porhalsimme Päkän johdolla alas. Rukoilin, että polveni kestävät tämän rääkin. Meidät valtasi jokin vimma ja laskeuduimme alas pitämättä taukoja. Kun vihdoin ja viimein saavuimme autolle, oli ensimmäinen tekomme vaihtaa kengät. Oli nautinnollista vetää sandaalit jalkaan. Huomasin kasvojeni olevan hienojakoisen pölyn peitossa. Mietin paljonkohan siitä oli kulkeutunut keuhkoihini.

Reissun päätteeksi olimme nälkäisiä ja ajoimme Retyyn ja söimme HYVIN. Otimme huolella talteen kaikki kalorit, mitä mahdollisesti olimme menettäneet vuorenrinteellä. Kun vihdoin ja viimein pääsin kotiin ja sänkyyn, vietyäni ensin toiset kotia, oli kello jo 10.30. Unta ei tarvinnut houkutella.

Kiitokset kaikille matkatovereilleni, myös heille, jotka eivät tulleet ylös asti, mutta eritoten Maaritille ja Päkälle. Ilman heitä en olisi missään tapauksessa onnistunut. Sen tajusin tuolla vuorilla rehkiessäni, että monet muutkin jutut, mitä olemme saaneet aikaiseksi yhdistyksessä, ovat alkaneet siitä, että yksi on saanut idean ja sanonut sen ääneen ja toiset ovat siitä saaneet intoa alkaa tekemään. Muutamia hienoja suuria juttujamme olivat esim Suomi satavuotta juhlat ja Tarinoita Paratiisista -kirjamme. Sitä en tietenkään sano, että se aina olisi kuin leikkiä vaan, välillä menee sukset ristiin ja tulee väärinkäsityksiä. Kaikesta hyvästä on aina kuitenkin maksettava jotakin. Ensimmäinen askel on aukaista suunsa ja alkaa puhumaan – sillä lailla toiveet toteutuvat.

Teksti Minna

Kadonneen rotkon metsästäjät eli etsimässä sitä jotakin

Veri vetäisi maailmalle, mutta kun ei voi, niin vuoristossa olevat rotkot ovat ihan hyviä korvikkeita. Olin kuullut, että Palea Roumatassa olisi kaksikin rotkoa; Vavuleedon ja Trahiinu. Niinpä eräänä kauniina päivänä pöräytimme Maaritin kanssa autolla Palea Roumatan keskustaan ja viereisestä kahvilasta kysäisimme ohjeita rotkoihin menosta. Avuliaat paikalliset kertoivatkin, että vuoden 2018 tulvat olivat tuhonneet Trahiinun rotkon todella huonokuntoiseksi, sekä kertoivat Vavuleedon rotkonkin olevan hankala kulkuinen ja vain hyvillä kengillä. (Tietenkin kaikki minun netistä löytämäni tiedot olivat ennen tulvaa ja ne väittivät rotkon olevan helppokulkuinen. Hyvät kengät meillä oli, tietenkin.) Kysyttyäni, miten rotkoon pääsee, eräs heistä viittoili yhteen suuntaan ja selitti, että rotkon alkuun kannattaa ajaa autolla.

Sivuhuomautuksena täytyy tässä sanoa, että jos kreetalainen antaa ympäripyöreitä ja ylimalkaisia ohjeita, niin kyllä minun mieheni ne ymmärtää, mutta jostakin syystä minä en. Toisaalta minun ohjeita eivät paikalliset ymmärrä – ei edes mieheni, vaikka ne ovat minusta niin yksityiskohtaisia ja tarkkoja.

Lähdimme seuraamaan saamiamme ohjeita. Jo muutaman sadan metrin päässä tie haarautui kolmeen eri suuntaan, asia mitä ei ollut kerrottu ohjeita annettaessa. Valitsisimme vasemman puoleisen tien, koska meistä se näytti siltä, että se voisi viedä jonnekin rotkoon. Ei vienyt. Löysimme oliiviöljytehtaan. Onneksi siellä oli työntekijöitä, vaikka nyt ei olekkaan oliivinpoiminta-aika. ”Yksinkertaista” tuumasi työntekijä ”Ajatte tästä siihen keskusaukiolle ja siitä vasemmalle.” Onneksi siinä vaiheessa tajusin kysyä, että minne päin sen jälkeen. ”Suoraan” oli vastaus. ”Siellä on tienviittoja” hän tuumasi vielä.

Pyöräytimme siis jo tutun keskusaukion kautta samaiselle tielle mitä olimme menneet jo aikaisemminkin. Kolmen tien haarassa valitsimme sen, mikä meistä näytti menevän ”suoraan”. Asiasta emme tietenkään voineet olla varmoja, koska täällä eivät tiet ole suoria edes risteyksessä. Jatkoimme päättäväisinä ja ihmettelimme, että missä niitä tienviitoja on. Muita tienviittoja matkalla oli, mutta ei Vavuleedonin, joskin kun tarpeeksi pitkälle ajoimme, niin vihdoin ja viimein sieltä tupsahtikin kyltti Vavuleedon 1km. Olimme onnesta pyörtyä.

Kun olimme nähneet vielä toisenkin kyltin tiellä, Vavuleedon 400m, saavuimme muutaman talon kohdalle mihin tie päättyi. Talojen lisäksi siinä oli myös taverna, joka oli koronakesän kunniaksi kiinni pölyisine ikkunoineen. Omenapuita ja viiniköynnöksiä oli pihan tuntumassa ja pieni musta rakki meitä räksyttämässä.

Lähdimme kulkemaan pihasta alkanutta polkua pitkin ja muutaman sadan metrin päässä näimme vanhan kirkon. Siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, täällä on kirkkoja joka paikassa ja useat ovat vielä vanhoja. Paljastui kuitenkin, että tämä kirkko oli Venetsialaiselta ajalta 1300-luvulta. Sisällä oli upeita seinämaalauksia vuodelta 1461.

Aikamme ihailtuamme kirkkoa ja sen yhteydessä olevaa suurempaa ja uudempaa kirkkoa aloimme etsiä tietä rotkoon. Kierrettyämme kirkkoa ympäröivän hautausmaan tajusimme sen himputin rotkon olevan taas kadoksissa. Palailimme hitaasti takaisin päin ja näimme pudotuksen rotkoon, mutta emme sitä, mistä sinne pääsisi. Palattuamme taloille asti takaisin huomasimme toisen polun pellon laidassa ja päätimme seurata sitä. Siinä kuin kirkolle vievä polku oli rempseän näkyvä, oli tämä paljon vaatimattomampi ja meni omenapuiden ja (mahdollisesti) persikkapuiden vierestä, kunnes viimein avautui rotkoon vieväksi reitiksi. Meinasimme taasen pyörtyä onnesta.

Ensimmäisen taukopaikan jälkeen polku kävi pikkuhiljaa aina vain vaikeammaksi. Matkalla näkyi monta rikkoutunutta puusiltaa, joiden yli ei voinut missään tapauksessa mennä.

Rotkon pohja oli hämyinen ja viileä. Ei ollut muuta kuin vain meidän hengitys hypellessämme kiviltä kiville jatkaessamme matkaa aina vain syvemmälle rotkoon.

Noin tunnin taivaltamisen jälkeen rotkon seinät alkoivat madaltua. Vavuleedonin rotko on vain noin 3km, eli kääpiö verrattuna esimerkiksi kuuluisaan Samarian rotkoon. Yhtäkkiä Maarit huomasi kaukaisuudessa kuorma-auton. Nousimme rotkon madaltuneesta uomasta ja löysimme rotkon vierustaa menevän soratien, jota lähdimme kulkemaan. Matkalla näimme ¨paikallisen kaatopaikan”. Näky sai meidät sekä surullisiksi, että vihaisiksi.

Muutaman minuutin päästä saavuimme asfaltoidulle tielle ja tajusimme saapuneemme takaisin Palea Roumata -kylään.

Levähdettyämme hetken ja juotuamme toiset kahvit, päätimme lähteä etsimään Venetsialaiselta ajalta olevaa Renierin huvilaa. Osoittautui, että sekin oli kadoksissa. Aikamme etsiskeltyä löysimme henkilön, jolta kysyä. Tässä vaiheessa oli nimittäin jo siestan aika, eikä muutenkin vähäisistä ihmisistä näkynyt sitäkään.

Palatessamme takaisin päin, huomasimme pienen paikallisen kahvilan eli kafenion. Päätimme nauttia siinä kahvit, ennen kuin lähtisimme vaeltamaan autolle päin. Kahvilan edustalla oli oudon näköinen puu. Kahvilan omistaja rouva tiesi sen kertoa olevan tuodun Kyprokselta ja olevan jokin pähkinäpuu. Myöhemmin Maarit löysi, että kyseessä oli pekaaninpähkinäpuu. Kahvia juodessa rouva kertoili lapsistaan ja kyseli myös meidän lapset, ammatit ja kansallisuudet.

Kahvien jälkeen kävelimme aikaisemmin ajamaamme tietä pitkin takaisin autolle ja suunnittelimme, miten tehdä yhdistysläiseten kanssa retki; huono jalkaisille kävely tiellä ja ripeä kinttuisimmille paluu rotkon kautta. Oli tyytyväinen olo, olin löytänyt sen jonkin.

Koko retki kesti noin kuusi tuntia yhteensä, kun laskee mukaan matkat Palea Roumataan ja takaisin. Kunhan veri alkaa taasen vetämään luon katseeni ylös päin. Vuorossa olisi Psiloritis ja siellä oleva Timios Stavros.

Mutta toisaalta, mistäpä sitä tietää mihin sitä päätyy.

Kuvat ja kirjoitus Minna Pirilä

KOKOUS MISSÄ? — HAUDOILLA

Perjantaina pidimme kokouksen, tällä kertaaa poikkeuksellisesti menimme Venizelouksen hautojen edessä olevaan puistoon. Voisi tietenkin kuvitella, että olemme jo hiukan menettäneet vähäisen järkemme, mutta ehei nyt sentään. Paikka on todella kaunis ja näkymät yli Hanian mahtavat. Toisekseen halusimme tarkistaa, voiko siellä toteuttaa tapaamisen murhamysteerin tiimoilta. Paikalla Eija, Marianne, Jutta ja Minna.

Pitää sitä minunkin joskus mahtua kuvaan.
Meillä oli pieni Dafni tarkkailijana.
Murha-party tänne?

Ensimmäinen kelluntakilpailu Nea Horassa

Tätä meidän menoa ei ainakaan meidän järki hidasta ja rajana on vain taivas – välillä meri. Eli perjantaina 26.6.2020 pidimme kelluntakilpailut Nea Horan rannalla. Kuvittelimme, että se on vain meidän oma juttumme, mutta kun mukana oli myös kreikkalainen ja englantilainen, niin siitä kehkeytyikin kansainvälinen tapahtuma.

Itse kisaan osallistui vaan kaksi, eli puheenjohtaja Minna ja ansioitunut jäsenemme Leena. Tuomaristo sen sijaan oli runsaslukuinen ja moni muukin olisi halunnut siihen, mutta päätimme rajoittaa määrän neljään. Eli tuomareita olivat:Anu, Kirsi, Marianne ja Päkä. Kilpailun valvojana ja pisteiden laskijana toimi Vesku.

Alussa esiteltiin palkinnot ja kilpailijat esittelivät asu- sekä tarvike kokonaisuuksiaan. ”En kiireeltäni ehtinyt keskittyä pukeutumiseen, tiedän että se tulee maksamaan minulle pisteissä, mutta luotan tyyliini kellua.”, totesi Minna kisan alussa. Leenan upeat verkkosukkahousut sopivat hyvin hänen nuorekkaan seksikkääseen tyyliinsä, mistä hän saikin runsaasti pisteitä.

Sitten ei muuta kuin rohkeasti mereen.

Tässä vaiheessa vielä naurattaa.
Minna suorittaa melkein täydellisen takaflipin. Etuflippi on vaativampi, mutta katsojille huomattavasti hauskempi. Leena tekee taitavan kylkikäännöksen sivuttaiskellunnassa,

Sitten alkoi ankara pisteiden laskenta. Pisteitä saatiin taiteellisuudesta kellua, sekä asu- ja tarvikekokonaisuuksista.

Ensimmäisen kelluntakilpailun voitti siis Leena pistein 31-26. Hyviä ryystämisiä toivotamme hänelle. Häviäjälle sanomme vaan, että parempi tuuri seuraavalla kerralla.

Minna on pyytänyt jo Leenalta revanssia. Milloin seuraava kisa pidetään ja kuka sen voittaa, Leena, Minna vai joku outsider, jääpi nähtäväksi.

Kuvat: Anu Leenan kameralla

Teksti: Minna Pirilä

Näin hiljaa, hiljaa hiivitään

Kasper ja Jesper ja Joonatan, vai Jutta, Eija ja Marianne?

Perjantaina oli hallituksen kokous. Eristyksen aikana olemme pitäneet kokouksia ja palavereita etänä, messengerin videopuheluiden kautta. Homma on mielestäni toiminut ja se mitä on voitu tehdä, on tehty.

Mutta nyt eilen päätimme sääntöjen höllennettyä kokoontua ihan oikeaan tapaamiseen. Kokous paikkana oli Studio Oxo Nou Haniassa Tampakarian rannalla.

Siellä oli maisemavessa. Liian avonainen meille kylläkin.

Oli oudon jännittävää, mutta todella ihanaa nähdä hallituslaisia ihan luonnossa. Kokous sujui lutvakkaasti. Asioita käsiteltiin ja eri mahdollisuuksista keskusteltiin. Yhdistysläisten päänmenoksi kehitimme monta (mielestämme) kivaa tapahtumaa. Niistä lisää tietoa jäsenkirjeessä, mutta näin vinkkinä: kelluntakilpailua, murhajuttuja ja tietenkin juhannuksen viettoa.

Ilmat vaan ovat olleet täällä hiukan oikukkaita. Toukokuussa oli yllättäen elokuun lämpötilat melkein viikon ajan. Sateitakin on välillä ropsahdellut. Eilinen ei ollut poikkeus, kuten kuvasta voi nähdä, oudosti tummat pilvet tulivat lännestä. Meitä se ei haitannut, olimme saaneet työmme tehtyä.

Terveisin Minna

 

HYVÄ SUOMI KAHDEKSAS OSA.

Näytelmäsarjamme viimeinen osa. Kaikkien meidän puolesta: HYVÄ SUOMI!

Jussi Wahlgren kirjoitti meille Suomen satavuotis-juhlaan näytelmän Hyvä Suomi. Kabareen keinoin näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa keskittyen erityisesti naisnäkökulmaan. Yksinäytöksisen näytelmän  kahdeksas kohtaus:

HYVÄ SUOMI SEITSEMÄS OSA.

Viimeistä edellinen osa. Pikkuisen oltiin paksuina. Vai mitä tytöt?

Jussi Wahlgren kirjoitti meille Suomen satavuotis-juhlaan näytelmän Hyvä Suomi. Kabareen keinoin näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa keskittyen erityisesti naisnäkökulmaan. Yksinäytöksisen näytelmän  seitsemäs kohtaus:

HYVÄ SUOMI KUUDES OSA.

Mini-sarjamme jatkuu. Nyt jo kuudes osa tästä meidän suurponnistuksestamme. Ken ei vielä tiedä, niin…

Jussi Wahlgren kirjoitti meille Suomen satavuotis-juhlaan näytelmän Hyvä Suomi. Kabareen keinoin näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa keskittyen erityisesti naisnäkökulmaan. Yksinäytöksisen näytelmän  kuudes kohtaus:

HYVÄ SUOMI VIIDES OSA

Jussi Wahlgren kirjoitti meille Suomen satavuotis-juhlaan näytelmän Hyvä Suomi. Kabareen keinoin näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa keskittyen erityisesti naisnäkökulmaan. Yksinäytöksisen näytelmän  viides kohtaus:

 

HYVÄ SUOMI NELJÄS OSA

Jussi Wahlgren kirjoitti meille Suomen satavuotis-juhlaan näytelmän Hyvä Suomi. Kabareen keinoin näytelmässä käydään läpi Suomen historiaa keskittyen erityisesti naisnäkökulmaan. Yksinäytöksisen näytelmän  neljäs kohtaus: