Kun toiveet toteutuu vol.1

Unelmiaan pitää pyrkiä toteuttaamaan, aina tietenkin mahdollisuuksien mukaan ja luomalla mahdollisuuksia niitä toteuttaa. Minun kauan toteuttamaton toiveeni oli päästä kävelemään Samarian rotko uudelleen. Edellisestä kerrasta ei ollutkaan kuin 31 vuotta. Kesätyöni on ollut erittäin hyvä hidaste tämän unelman toteuttamisessa, mutta nyt tänä vuonna kaikki on toisin. Kun vielä Päkä ilmoittautui halukkaaksi lähteä mukaan, järjestimme kyydit, niin Omalokseen Ksyloskalokseen, mistä rotko alkaa, kuin Sougia, minne päätimme mennä laivalla Agia Roumelista. minne rotko päättyy.

Tiistaiaamuna lähdimme matkaan Päkän autolla jo kello seitsemän aikaan. Matka Omalokseen kesti noin tunnin, tehtyämme vaadittavat tankkaukset ja kevennykset. Ennen rotkoon menoa teimme myös alkulämmittelyt ja -venyttelyt.

• 

  Alkulämmittelyä. Naurettava hattu, mutta toimi hyvin auringonsuojana.

Kuinka sitä voikin näyttää hassulta aamutuimaan, mutta lopussa kiitos seisoo. Reissu on aika rankka jaloille ja seuraavaana päivänä oli monta uutta ja tuttuakin lihasta kipeänä.

• 

  Tästä se lähti. Viimeinen pikainen epäily….sitten menoksi.

• 

  Aamuauer etelään päin.

• 

  Vuoret herättävät syvän kunnioituksen tunteen.

Alussa ensimmäiset kolme ja puoli kilometriä ovat pelkkää laskeutumista. Isommat kivet ovat liukkaita ja pienemmät pyörähtelevät helposti kengän alla. Suosittelen kunnon kenkiä. Lenkkaritkin ovat huono valinta. Meillä oli myös tukena kepit. Helpottavat huomattavasti tasapainoa.

Reppuun olin pakannut tietenkin uikkarit, Agia Roumelissa piti päästä uimaan. Myöskin apteekkipuolen tavaraa meillä oli, ideal-siteitä, kipulääkettä ja laastareita. Vesipullo on ehdoton. Rotkossa on vesipisteitä, missä virtaa saaren varmaankin paras ja maukkain vesi. Lähteistä voikin täyttää vettä aina tarvittaessa. Itse join noin viisilitraa yhteensä koko matkalla. (Vessojakin sieltä löytyy aika tiheään, onneksi). Lämpötila oli ”virallisesti” +34 astetta, mutta rotkoa pitkin etelästä tuleva tuuli sai sen vaikuttamaan paljon kuumemmalta. Matkamuonana minulla oli näkkäriä, Päkällä banaania, suolattuja manteleita ja olimme ostaneet muutaman aamupalapatukan. Voi sanoa, ettemme paljoa syöneet, mutta nestettä sitäkin enemmän.

• 

  Uupuneille tai loukkaantuneille löytyy apua näistä.

Rotko ei ole ihan herkkähermoisille. Paikoitellen, vaitenkin puolenmatkan jälkeen, on kylttejä misää varoitellaan putoavista kivistä ja kehoitetaan etenemään nopeasti. Olin ehtinyt juuri ajatella, että ne ovat vaan lähinnä turvallisuuden maksimoimiseksi, ettei niitä kiviä sieltä varmaan koskaan tipu, kun kuulimme oudon rätättätä-äänen ja näimme edessämme putoavien kivien poksahtelevan polkumme reunamille. Odotimme hetken, että se loppui ja sitten jatkoimme matkaa. Jalka nousi kumman keveästi ja todella nopeasti olimme ohittaneet kohdan. Toiset eivät ole koskaan kokeneet putoavia kivenlohkareita, vaikka ovat kulkeneet useamman kerran rotkon, eli harvinaista se on, joskin näköjään mahdollista.

• 

• 

Loppuosassa, ennen kuin rotko laajenee päättyäkseen, seinämät lähenevät toisiaan ja ovat todella korkeita. Tarvitseeko näitä kuvia edes kommentoida?

• 

  Paikoitellen on siltojakin.

Kun vihdoin ja viimein tulee näkyviin kyltti, missä kerrotaan rotkon loppuvan, on olo aivan mahtava. Rotkon loputtua on vielä vähän matkaa käveltävänä, ennen kuin saapuu Agia Roumelin kylään. Meidän ensimmäinen tehtävä oli päästä uimaan. Hikisten vaatteitten vaihtaminen uikkareihin tuntui tarpeettoman hankalata, mutta hei, jos olet kävellyt Samarian rotkon, niin periksi et anna. Reppuun on hyvä laittaa sandaalit (enpä ollut ajatellut), koska ranta on kivinen ja paljaisiin jalkapohjiin polttava. Pulahdus veteen oli taasen yksi huippu nautinto, aaahhhh.

• 

  Laiva odotti jo valmiina. Uimaranta edempänä.

Uinnin jälkeen söimme tavernassa, joka oli vastapäätä meidän laivaa. Emme enää halunneet kävellä yhtään ylimääräistä askelta. En tiedä oliko ruoka todella niin mauksta, vai oliko meillä niin mieletön nälkä, mutta kaikki meni ja jälkkäriksi ostettiin vielä tuutit.

• 

  Laivamatka Agia Roumelista Sougiaan. Silmä lepäsi siellä jossakin kaukana.

Automatka Sougiasta takaisin kotia kesti vähän yli tunnin, minkä me nuokuimme heti alkumetreiltä. Olo ei ollut kuin kissalla, joka söi sen hiiren, vaan kuin hiiren, joka sai syötyä sen kissan.

Miksi kirjoitin tämän tänne yhdistyksen blogiin, vaikka yhdistys ei tätä reissua tehnytkään? Suunnitelmissa se oli ja suunnitelmissa se on ensi kesällekin, jos tilanne sen sallii silloin. Mutta kun en tiedä, mikä on taasen terveys ja jalkojen kunto, lähdin jo tänä vuonna. Ensi vuonna voin sitten mennä vaikka helpomman reitin kautta. Toisaalta kun paukapäisyys on pysyvää, niin eiköhän se pidä taasen kävellä läpi.

Teksti Minna

Kuvat Päkä ja Minna

Kadonneen rotkon metsästäjät eli etsimässä sitä jotakin

• 

  Metsästäjä ja…

• 

  … toinen metsästäjä

Veri vetäisi maailmalle, mutta kun ei voi, niin vuoristossa olevat rotkot ovat ihan hyviä korvikkeita. Olin kuullut, että Palea Roumatassa olisi kaksikin rotkoa; Vavuleedon ja Trahiinu. Niinpä eräänä kauniina päivänä pöräytimme Maaritin kanssa autolla Palea Roumatan keskustaan ja viereisestä kahvilasta kysäisimme ohjeita rotkoihin menosta. Avuliaat paikalliset kertoivatkin, että vuoden 2018 tulvat olivat tuhonneet Trahiinun rotkon todella huonokuntoiseksi, sekä kertoivat Vavuleedon rotkonkin olevan hankala kulkuinen ja vain hyvillä kengillä. (Tietenkin kaikki minun netistä löytämäni tiedot olivat ennen tulvaa ja ne väittivät rotkon olevan helppokulkuinen. Hyvät kengät meillä oli, tietenkin.) Kysyttyäni, miten rotkoon pääsee, eräs heistä viittoili yhteen suuntaan ja selitti, että rotkon alkuun kannattaa ajaa autolla.

• 

  Keskustassa on muistomerkkejä

Sivuhuomautuksena täytyy tässä sanoa, että jos kreetalainen antaa ympäripyöreitä ja ylimalkaisia ohjeita, niin kyllä minun mieheni ne ymmärtää, mutta jostakin syystä minä en. Toisaalta minun ohjeita eivät paikalliset ymmärrä – ei edes mieheni, vaikka ne ovat minusta niin yksityiskohtaisia ja tarkkoja.

Lähdimme seuraamaan saamiamme ohjeita. Jo muutaman sadan metrin päässä tie haarautui kolmeen eri suuntaan, asia mitä ei ollut kerrottu ohjeita annettaessa. Valitsisimme vasemman puoleisen tien, koska meistä se näytti siltä, että se voisi viedä jonnekin rotkoon. Ei vienyt. Löysimme oliiviöljytehtaan. Onneksi siellä oli työntekijöitä, vaikka nyt ei olekkaan oliivinpoiminta-aika. ”Yksinkertaista” tuumasi työntekijä ”Ajatte tästä siihen keskusaukiolle ja siitä vasemmalle.” Onneksi siinä vaiheessa tajusin kysyä, että minne päin sen jälkeen. ”Suoraan” oli vastaus. ”Siellä on tienviittoja” hän tuumasi vielä.

Pyöräytimme siis jo tutun keskusaukion kautta samaiselle tielle mitä olimme menneet jo aikaisemminkin. Kolmen tien haarassa valitsimme sen, mikä meistä näytti menevän ”suoraan”. Asiasta emme tietenkään voineet olla varmoja, koska täällä eivät tiet ole suoria edes risteyksessä. Jatkoimme päättäväisinä ja ihmettelimme, että missä niitä tienviitoja on. Muita tienviittoja matkalla oli, mutta ei Vavuleedonin, joskin kun tarpeeksi pitkälle ajoimme, niin vihdoin ja viimein sieltä tupsahtikin kyltti Vavuleedon 1km. Olimme onnesta pyörtyä.

Kun olimme nähneet vielä toisenkin kyltin tiellä, Vavuleedon 400m, saavuimme muutaman talon kohdalle mihin tie päättyi. Talojen lisäksi siinä oli myös taverna, joka oli koronakesän kunniaksi kiinni pölyisine ikkunoineen. Omenapuita ja viiniköynnöksiä oli pihan tuntumassa ja pieni musta rakki meitä räksyttämässä.

Lähdimme kulkemaan pihasta alkanutta polkua pitkin ja muutaman sadan metrin päässä näimme vanhan kirkon. Siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, täällä on kirkkoja joka paikassa ja useat ovat vielä vanhoja. Paljastui kuitenkin, että tämä kirkko oli Venetsialaiselta ajalta 1300-luvulta. Sisällä oli upeita seinämaalauksia vuodelta 1461.

• 

• 

• 

• 

• 

Aikamme ihailtuamme kirkkoa ja sen yhteydessä olevaa suurempaa ja uudempaa kirkkoa aloimme etsiä tietä rotkoon. Kierrettyämme kirkkoa ympäröivän hautausmaan tajusimme sen himputin rotkon olevan taas kadoksissa. Palailimme hitaasti takaisin päin ja näimme pudotuksen rotkoon, mutta emme sitä, mistä sinne pääsisi. Palattuamme taloille asti takaisin huomasimme toisen polun pellon laidassa ja päätimme seurata sitä. Siinä kuin kirkolle vievä polku oli rempseän näkyvä, oli tämä paljon vaatimattomampi ja meni omenapuiden ja (mahdollisesti) persikkapuiden vierestä, kunnes viimein avautui rotkoon vieväksi reitiksi. Meinasimme taasen pyörtyä onnesta.

• 

• 

• 

  Heti ensimmäisellä taukopaikalla joimme kahvit. Oli ollut tarpeeksi rankkaa tähän asti.

Ensimmäisen taukopaikan jälkeen polku kävi pikkuhiljaa aina vain vaikeammaksi. Matkalla näkyi monta rikkoutunutta puusiltaa, joiden yli ei voinut missään tapauksessa mennä.

• 

• 

Rotkon pohja oli hämyinen ja viileä. Ei ollut muuta kuin vain meidän hengitys hypellessämme kiviltä kiville jatkaessamme matkaa aina vain syvemmälle rotkoon.

Noin tunnin taivaltamisen jälkeen rotkon seinät alkoivat madaltua. Vavuleedonin rotko on vain noin 3km, eli kääpiö verrattuna esimerkiksi kuuluisaan Samarian rotkoon. Yhtäkkiä Maarit huomasi kaukaisuudessa kuorma-auton. Nousimme rotkon madaltuneesta uomasta ja löysimme rotkon vierustaa menevän soratien, jota lähdimme kulkemaan. Matkalla näimme ¨paikallisen kaatopaikan”. Näky sai meidät sekä surullisiksi, että vihaisiksi.

Muutaman minuutin päästä saavuimme asfaltoidulle tielle ja tajusimme saapuneemme takaisin Palea Roumata -kylään.

• 

• 

  Vanhan oliivipuun sisältä

• 

• 

Levähdettyämme hetken ja juotuamme toiset kahvit, päätimme lähteä etsimään Venetsialaiselta ajalta olevaa Renierin huvilaa. Osoittautui, että sekin oli kadoksissa. Aikamme etsiskeltyä löysimme henkilön, jolta kysyä. Tässä vaiheessa oli nimittäin jo siestan aika, eikä muutenkin vähäisistä ihmisistä näkynyt sitäkään.

• 

  Löysimme tämänkin, Venetsialaiselta ajalta olevan Renieriksen huvilan.

Palatessamme takaisin päin, huomasimme pienen paikallisen kahvilan eli kafenion. Päätimme nauttia siinä kahvit, ennen kuin lähtisimme vaeltamaan autolle päin. Kahvilan edustalla oli oudon näköinen puu. Kahvilan omistaja rouva tiesi sen kertoa olevan tuodun Kyprokselta ja olevan jokin pähkinäpuu. Myöhemmin Maarit löysi, että kyseessä oli pekaaninpähkinäpuu. Kahvia juodessa rouva kertoili lapsistaan ja kyseli myös meidän lapset, ammatit ja kansallisuudet.

• 

  Kaksi pöytää oli ulkona, sisällä muutama lisää.

Kahvien jälkeen kävelimme aikaisemmin ajamaamme tietä pitkin takaisin autolle ja suunnittelimme, miten tehdä yhdistysläiseten kanssa retki; huono jalkaisille kävely tiellä ja ripeä kinttuisimmille paluu rotkon kautta. Oli tyytyväinen olo, olin löytänyt sen jonkin.

Koko retki kesti noin kuusi tuntia yhteensä, kun laskee mukaan matkat Palea Roumataan ja takaisin. Kunhan veri alkaa taasen vetämään luon katseeni ylös päin. Vuorossa olisi Psiloritis ja siellä oleva Timios Stavros.

Mutta toisaalta, mistäpä sitä tietää mihin sitä päätyy.

Kuvat ja kirjoitus Minna Pirilä